Kalamaraton Helsinki 2017

Tänä vuonna lähdimme Turun kalamaratoneissa tutuksi tulleella porukallamme koettamaan taitojamme Helsinkiin. Vain huoltajan kohdalla oli tapahtunut henkilönvaihdos, sillä Juhanan pääsyn estyessä viime aikoina fongailusta ja kalamaratonista kiinnostunut Aleksi lupautui lähtemään mukaan. Teimme kisasuunnitelman tunnettujen paikkojen ja vanhojen muistijälkien pohjalta, eikä harjoittelulle jäänyt aikaa.

Lauantaina ajelimme Helsinkiin katsomaan, miltä isossa kaupungissa näyttää. Liikenne raitiovaunuineen, runsaine autoineen ja erikoisine järjestelyineen oli huomattava kulttuurishokki Mynämäen kylältä lähteneelle kuskille, jolle tavalliset liikennevalotkin näyttävät pelottavalta. Tästä huolimatta uskalsimme jatkaa matkaamme Honkaluotoon pitkin Helsingin tuntemattomia teitä. Google Mapsia ei voinut sulkea hetkeksikään ja sekä kuskin, että kartturin oli pysyttävä jatkuvasti tarkkana.

Kilpailukeskuksessa muodollisuudet hoidettiin tavan mukaan ja siirryttiin odottelemaan starttia. Päädyimme pysymään suunnitelmassamme, vaikka kuuleman mukaan Viikistä emme todennäköisesti saisikaan allikkosalakkaa, vaan ainoastaan hopearuutanan. Kello kahdeltatoista siirryimme ripeästi autolle ja kartan avustamana suuntasimme Viikin lammelle. Olimme lammella ensimmäisten joukossa ja oletimme, että se olisi etuna hopearuutanan onginnassa. Ainakaan siinä ei kauaa mennyt vaan olimme jo matkalla seuraavaan paikkaan, kun kilpailua oli kulunut puoli tuntia.

Seuraavaankin paikkaan selvisimme kohtuudella - tosin itse veden löytäminen olisi ehkä ollut vaikeampaa ellei Species Fishing Team olisi sattunut olemaan paikalla samaan aikaan kanssamme. Tarkoitus oli siis napata ruutana, eikä sekään tuottanut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, vaan nousi muutaman minuutin onkimisen tuloksena.

Suunnitelmamme kolmannesta paikasta, Vanhankaupunginkosken suvannosta, oli tarkoitus onkia ainakin kymmenen lajia täyteen, siis peräti kahdeksan lajia lisää. Särki, salakka, pasuri ja vimpa nostivat äkkiä kisatunnelmaa ja me turistitkin saimme tuntea olevamme vielä pelissä mukana. Pienen siirtymän ja yhden ruovikkoon sotketun onkilaitteen jälkeen ahven ja sorva täydensivät lajilistaamme. Kun Jere vielä nappasi lahnan, oli alun suunnitelmamme yhtä lajia vaille valmis. Hetken päästä Juuso pelasti porukkamme piinasta nostamalla jo lähes kuivuneesta kuraojasta kolmipiikin.

Viimeisillä metreillä jouduimme kuitenkin taipumaan Urpoerämiehille myös videolle tallentuneessa juoksu(taklaus)kilpailussa Honkaluodon sillalla ja kymmenen lajin tarkistusajaksemme kirjattiin lopulta 13.47. Aika oli kilpailun viidenneksi nopein, meille siis tilanteen huomioon ottaen hyvä suoritus, vaikka viime metrien häviö hieman kaihersikin. Suvannolle tarkistusreissun ajaksi jääneet Juuso ja Jere tarjosivat pian helpotusta tunnelmaan, kun WhatsApp välitti tiedon saadusta kiiskestä ja kohta myös mitallisesta kuhasta!

Kolmas heitto ja kuha kyytiin!

Kun porukka oli jälleen kasassa ja huimat onnistumiset päällimmäisenä mielessä, edes autosta jonkun matkaan lähteneet tabletti ja huoltajamme reppu eivät täysin romahduttaneet tunnelmaa. Tämän jälkeen auton ovet lukittiin joka onkipaikalla. Itsevarmuutta uhkuen, kilpailun kärkipaikalla, lähdimme jatkamaan matkaamme kohti tunnettua haukipaikkaa, kuitenkin tiedostaen, että tästä lajista meillä on ehkä eniten tukalia muistoja aikaisemmista kisoista.

Kun hauki nousi vartin heittelyn jälkeen, alkoivat suupielet viimeistään tässä kohtaa tavoittaa jo kaikkien korvia. Tällä kertaa me olimme se, joka käveli paikalta hauki haavissa muiden paikalla olijoiden vielä jatkaessa yritystä. Helpottavien petokalapinnojen jälkimainingeissa kurvailimme läpi toinen toistaan viehättävämpiä pääkaupungin rantoja napsien vielä jäljellä olevia helppoja lajeja listalle. Kymmenpiikki, suutari, silakka ja mustatäplätokko nostivat jopa kilpailuseurantaan turkulaisiksi merkityt Lahnat jälleen kärjen tuntumaan.

Itse haukikuiskaaja

Pian kuitenkin selvisi, että parin vuoden takainen mustatokon kolo oli aggressiivisten täpläotusten sekä kolmipiikkien miehittämä, eikä yksikään särjistä tai pasureista suostunut olemaan säyne. Kun taivaalta alkoi tippua pisaroita niskaan eikä lajilistan täyttyminen tästä rannasta enää vakuuttanut, oli aika vaihtaa maisemaa. Ongelmana vain oli, että kuha sattui olemaan jo kylmälaukussa, vaikka sen yrittämiseen oli varattu aikaa koko ilta.

Ratkaisuksi päätimme lähteä suorittamaan myöhäiseen yöhön kaavaillun piikkimonnisession jo tässä vaiheessa, kun hämärästä ei ollut vielä tietoakaan. Löysimme tiemme pienelle lammelle, jonka rannalla merkkinä näkyi pari muutakin onkijaa. Hiljaista piteli syönnin osalta, minkä huomasimme pian itsekin. Yksi kala sentään nousi toiselle joukkueelle, mutta se osoittautui ruutanaksi. Lopulta Juuso siirsi onkeaan hieman ja se tuotti toivotun, viiksekkään tuloksen. Kireiden siimojen toivotukset kavereille, jotka vilpittömästi iloitsivat onnistumisestamme, jääden vielä itse yrittämään kohdelajia.

Pienen lammen asukki

Matkalla kilpailuseuranta kertoi, että kaikki kaupungin allikkosalakat eivät olleetkaan kadonneet ja tämän johdosta päädyimme vielä itsekin yrittämään sitä vanhasta lammesta. Tyhjänpäiväisen yrityksen jälkeen päätimme yksimielisesti lähteä täyttämään energiavarastot paikalliseen mäkkäriin. Tämän jälkeen Juuso painosti kuitenkin vielä mustatokkoyritykseen toisesta tiedossa olevasta paikasta. Tähän päädyttiinkin, todetaksemme vain mustatäplätokkojen leviämisen tällekin rannalle.

Hämärä alkoi vääjäämättä laskea ja katseet siirretiin lirkkirannoille. Aloitimme suunnitelmamme mukaisesti mereisistä lajeista. Illan pimetessä kaloja alkoi näkyä kivien koloissa ja peli aukesi pian hietatokolla. Tätä seurasi kivisimppu ja jonkin ajan kuluttua kivinilkka. Vaihdoimme vähän liejuisemmalle rannalle ja pian oli ylhäällä vahva liejutokkoehdokas. Toisesta ehdokkaasta olikin hieman erimielisyyttä, koska se vaikutti eri lajilta kuin äskeinen. Mustatäplän pentu taisi saada vahvimman kannatuksen. Nyt kun pääsimme vertailemaan otuksia, olimme sen verran varmoja liejutokostamme, että päätimme jatkaa matkaa.

Näihin aikoihin kisamme riemuliito oikeastaan päättyikin. Onnistuimme paikantamaan pieniä, muduiksi epäiltyjä, mutta ruokahaluttomia kaloja ja lopulta yritys jouduttiin tämän lajin osalta luovuttamaan. Seuraava etappi oli kivennuoliaisten asuinpaikkana tunnettu puro, jossa kanssakilpailijat olivat jo ehtineet huitoa valokeiloillaan koko yön. Me saavuimme paikalle jälkijunassa, kun ottihaluiset yksilöt oli jo hyvin tarkasti ongittu saalispusseihin. Selvä strateginen virhe tuotti nuljun kohdalla pummin.

Kolea aamuyö kului torkkuessa rantapenkereellä jossain päin Helsinkiä samalla onkien liotessa vedessä. Odottelimme kisan väsyneimmän ja ikävimmän hetken loppumista ja aamuauringon lämpöä. Sunnuntaiaamun piristysruiske onneksi nousi pian törön muodossa ja sai taas päälle jonkinlaisen yrityksen tason. Monien tyhjien arpojen jälkeen pääsimme vielä mukaan loppukiriin Mustikkamaan rannalle, josta ei kovasta yrityksestä huolimatta lisälajeja meille irronnut. Törö jäi viimeiseksi lajiksemme ja maraton oli taas kisattu.

Törötys palkittiin, turpaa ei tullut.

Ongintaan keskittyminen aikaisin aamulla tuotti vaikeuksia.

Liejutokko varmistui liejutokoksi ja tulokseksi kirjattiin 23 lajia. Ei kärkikahinoihin oikeuttava tulos, muttei tämän vuoden kisassa aivan luokatonkaan. Voitto irtosi 29 lajilla ja sen nappasi Symbioosin kalakerho yhden lajin marginaalilla hopea- ja pronssijoukkueeseen. Useamman kerran kärkipaikalla käytyämme olimme kisan loputtua pudonneet sijalle 16. Tällä kertaa näin, ilman treenejä ja vähällä kokemuksella paikallisista kalavesistä. Kisassamme oli kuitenkin muutamia hienoja onnistumisia ja toivon mukaan pääsemme kokemaan Stadin kisan myös ensi vuonna. Sitä ennen kalenterissa on kuitenkin kotikenttämme syksyinen Turku.

~ Löysät Lahnat - Olli, Juuso, Jere ja Aleksi