Kalamaraton Turku 2017

Turussa kalamaratoonarit eivät ole päässeet kyllästymään kisojen jämähtämiseen samoille raiteille. Viime vuoden huhtikuiseen extreme-kilpailuun tarjosi tänä vuonna vaihtelua syyskuun ensimmäiseen viikonloppuun sijoitettu vuorokauden rypistys. Lisäksi saimme jo keväällä pienen maistiaisen kisavesistä kahdeksan tunnin sprintissä.

Kesän aikana treenitunteja ja uusia ideoita kertyi kiihtyvällä tahdilla. Näiden pohjalta suunnitelmaa alettiin raapia kasaan jo useampaa kuukautta ennen varsinaista koitosta. Yritimme treeneissä kokeilla kaikenlaista uutta ja varmistaa tusinalajit nopeiksi dipeiksi. Päätimme käyttää myös ensimmäistä kertaa kisasääntöjen tarjoaman mahdollisuuden veneen käyttöön siirtymissä kalapaikoille. Koko kesän mittainen projekti huipentui kisaviikkoon, jolloin kaikki vapaa-aika kului varsin tehokkaasti erilaisiin valmisteluihin, välinehuoltoon, ennakkomäskäyksiin ja viime hetken varmistuksiin.

Kisa-aamu koitti. Viime hetkien säänmuutokset korkeine sademäärineen löivät vielä kerran aloitussuunnitelman uusiksi ja aamulla oli vielä ehdittävä ongelle. Vasta tämän jälkeen yhteisen neuvottelun tuloksena saimme ensimmäisten kahdeksan lajin reitin lopullisesti sovittua.

Kuulumisten vaihdon ja piinallisen odottelun jälkeen lähtölupa kajahti ja pääsimme juoksemaan alkulämmöt autolle. Ensimmäiselle onkipaikalle saavuttaessa kaikille oli selvillä, mitä kukakin tekisi. Olli ja Jere hoitivat homman siihen tahtiin, että omaa onkeani ei olisi neljän ensimmäisen lajin nostamisessa edes tarvittu. Tällaisten joukkuetoverien kanssa on ilo kisata! Nuo neljä lajia olivat ahven, salakka, mustatäplätokko ja särki.

Seuraava etappi oli hiekkaharjujen keskellä sijaitseva pieni lampare, josta tulisi löytymään allikkosalakka ja kymmenpiikki. Reitti ei sujunut paikallistuntemuksestamme huolimatta täysin virheittä ja u-käännökseltä ei vältytty. Muutaman mutkan jälkeen ennätimme lopulta lammen rantaan, mutta saimme onneksi kirittyä autoiluun hukatun ajan kiinni kalastusnopeudessa. Tuskin minuuttia oli ongittu, kun pienet tavoitelajimme olivat ylhäällä.

Kasin kiekka kahta lajia vaille valmis. Alkoi jo vähän huvittamaan, kun reitti ruutanallekaan ei sujunut ilman ylimääräisiä mutkia. Sykettä nostattava ruutanarypistys suoritettiin kuitenkin kunnialla, eikä ongintaan juuri liikoja minuutteja kulunut. Viimeisenä rastina oli vihreävetisen lammikon hopearuutana, jonka tavoittelu ei liioin tuottanut vaikeuksia. Reitti kisakeskukseen oli auki, ja perille päästyämme saimme kuin saimmekin jälleen tuulettaa nopeinta kahdeksan lajin tarkistusaikaa. Ajaksi kirjattiin 13.30 eli kisan alusta tasan puolitoista tuntia. Ensimmäinen, ja arvokas tavoite saavutettu!

Rennoin mielin talsimme Myllärintalolta ongelle kiiskirikkaan Aurajoen rantaan ja samalla hiukan syömään eväitä. Kiiski nousi pikaisesti ja vielä ennen kuin jatkoimme matkaa, kävimme palauttamassa kiiskipisteen ja täyttämässä vesipullot kisakeskuksessa. Tästä oli hyvä jatkaa turpajahtiin. Pienen samean ojan rannalla näkyi muitakin onkijoita ja pian kävi selväksi, että turpa ei aivan nopeasti antautuisi. Sopivaan kohtaan osui kuitenkin pieni piristysruiske, kun turvan sijasta koukussani räpiköi varsin kookas kivennuoliainen. Tämä tietäisi lisää aikaa muille lajeille, kun vasta hämärän tuloon suunniteltu nuljukeikka olikin paikattu jo keskellä päivää. Onneksi myös Jere huomasi tilaisuutensa tulleen, ja hoiteli turpapinnan lopulta ihan inhimillisessä ajassa.

Vielä nipin napin aikataulussa pysyen jatkoimme suunnitelmamme seuraavaan kohteeseen, treeneissä löytyneelle huippusalaiselle haukipaikallemme. Helsingin maratonin haukimuistot mielessä rämmimme henkseleitä paukutellen houkuttelevan näköiseen rantaan ja jokainen alkoi tahollaan viskellä luottopelejään jorpakkoon. Muutaman paikan vaihdon jälkeen sain tällin, muttei tarttunut. Paikkoheitto ja taas kiinni, mutta irtosi hitto vie. Sain toisesta kohtaa vielä kalahavainnon, mutta paikan hauet eivät selvästi olleet syömäpäällä. Pieni strateginen siirto ja uusi yritys. Heittoa, heittoa, heittoa ja välillä vilkaisu kelloon, joka uhkaavasti läheni neljää. Tälloin haukiyrityksen oli tältä osaa viimeistään päätyttävä, oli kala ylhäällä tai ei. Kun viimein löysin taas varovaisen puikkarin ja sain sen kiinnostumaan vieheestä, alkoi puhelin ujeltamaan taskussa. Yllätys oli iloinen, kun soittaja oli auton lähelle heittelemään jäänyt Olli, joka tyynesti kysyi, joko matka jatkuisi. Tuo tiesi hyvää, ja siellähän haukikuiskaajamme jo odotteli upea puolikiloinen vihertorpeedo kourassa.
Vain muutaman minuutin aikataulusta jäljessä pääsimme helpotuksen saattelemana jatkamaan matkaa kohti venereissua ja mustatokkoa.

Pakollinen haukipönötys

Jonkin ajan kuluttua pääsimme rantaan, jossa Silver Fox jo odotteli. Romut paattiin ja pieni raapaisu pelipaikoille. Etukäteen tutkittu ihanteellinen mustatokkobiotooppi, jota aggressiiviset täpläotukset eivät vielä olleet ehtineet miehittää, tuotti toivotun tuloksen parissa minuutissa ja stoppi oli juuri niin onnistunut kuin pitikin. Mustatokkoa rikkaampana siirryimme särkikalapitoisempaan kohteeseen, josta säyneen tavoittaminen olisi treenien perusteella varsin realistista. No, säynettä ei kuulunut, mutta sen sijaan Ollin siiman päässä potki pian sorva. Tämä oli kivennuoliaisen jälkeen jo toinen ylläri, joka poisti myöhemmästä suunnitelmastamme erillisen mutkan kyseisen lajin perässä. Säyneen yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja päätimmekin pian lähteä tyyntyvässä kelissä kohti illan suutarisessiota.

Muutaman mutkan jälkeen selvisimme rantaan, jota treenien perusteella uskalsimme suutaripaikaksi kutsua. Herkullinen kattaus lensi muutaman mäskipallon muodossa ongittavalle tontille ja tarjous tosiaankin kelpasi. Valitettavasti kohdekaloista ei havaintoja näkynyt, mutta kookkaita särjenlötköjä nousi tasaiseen tahtiin. Ilta hämärtyi, eikä pehmeän pyöreä selkäevä vain piirtynyt ilta-aurinkoa vasten. Täältä se tulee jos tulee, eikä sitä väkisin oteta, ennen kuin toisin todistetaan. Niin mystinen olento, mutta potentiaalinen pummi jäi pummiksi. Tämä oli odotettavissa, mutta se kaihersi hieman varsinkin omaa mieltäni. Olin kuitenkin omistautunut treeneissä kaikkein eniten juuri suutarille.

Koska nuoliainen oli kuitattu jo päivällä, reitti oli vapaa seuraavalle jopa kutkuttavan jännittävälle kokeilulle. Pimeä oli jo laskeutunut ja pitkä uneton yö oli alkamassa, kun saavuimme kohteeseemme. Viime talvi oli paljastanut lammen syövereissä eläneet huhujakin herättäneet piikkimonnit, mutta valitettavasti sankoin joukoin kuolleina. Olivatko kanssakilpailijat tietoisia elävien yksilöiden olemassaolosta? Entä olimmeko me? Jääköön tämä öistä Turkua peittävän hämärän peittoon, jota valaisivat vain lammen rannalla loistavat otsalamput välittäen tiedon muistakin monninonkijoista. Vaikka piikkimonni muissa kilpailukaupungeissa kuuluukin jo varsinaisiin tusinalajeihin siinä kuin vaikkapa ruutana, en voinut olla tuntematta pientä jännitystä, joka lajin mysteerien selvittämiseen Turussa vielä liittyi. Valotikut jököttivät paikoillaan tovin jos toisenkin, kunnes näimme sen, jonka halusimmekin nähdä. Oma valotikkuni pomppasi pinnalla pari kertaa ja painui syvyyksiin. Vastaisku välitti ärhäkät potkut ja pian pääsimme ihastelemaan lampun valossa varsin kookasta viiksivallua. Sain ilmoittaa kisakeskukseen Turun historian ensimmäisen piikkimonnin samalla kun lähdimme nousevan fiiliksen vallitessa lipumaan kohti lirkkirantoja.

Kuolleista herännyt?

Lirkkitreenit olivat jääneet meiltä kenties kaikkein vähimmälle panostukselle. Aloitimme tutuilta rantakivikoilta ja näkymä veden alla oli varsin odotettu. Eri kokoisia mustatäplätokkoja kaikkialla. Näitä emme kaivanneet ja kivisimput jäivät haaveeksi. Siirryimme liejuisemmalle rannalle ja pian yksi treenienkin löydöksistä, liejutokko, oli kuitattu useammalla kappaleella. Tästä eteenpäin suunnitelma oli epäselvä. Tulosseurantaa tutkimalla ja pienen tiedonsiirron välityksellä pääsimme kuitenkin selvyyteen siitä, mihin seuraavaksi suuntaisimme.

Paikan vaihto tuotti pian toivotun tuloksen, kun kivenkolosta kaivettu otus osoittautuikin täpliksen sijasta kivisimpuksi. Pian tutkittavana oli myös pieni kirkas särkikala, jonka yhteistuumin tuomitsimme säyneeksi pienen suomutuksen perusteella. Aikaisemmin päivällä tehty pummi oli paikattu ja alkoi olla todettava, että nyt kisamme oli varsin hyvällä mallilla. Varsinaisista yölajeista puuttui enää hietatokko ja pimeää aikaa oli jäljellä viisi tuntia. Onneksi muistin läheltä hietaisemman kohteen, jossa olin joskus käynyt ja lähdimme katsomaan, josko jotain löytyisi. Kauaa ei paikalla aikaa kulunut, kun Olli oli onkinut pari tokkoa. Näistä jälkimmäinen oli sen verran kookas, ettei epäilyksen sijaa jäänyt. Hietatokko kuitattu. Mitäs nyt? Harhailimme vielä paikalla hetken, kunnes jatkoimme matkaa vailla tarkkaa suunnitelmaa seuraavasta paikasta.

Hämärähommia

Päätimme käydä vielä joitakin paikkoja läpi pitäen silmällä mahdollisia kolmipiikkejä tai mutuja, joista tosin emme havaintoja saaneet, mutta muutaman väsyneen kanssakilpailijan onnistuimme löytämään. Omassakaan vireystilassa ei tosin enää ollut kehumista. Kun tavoitteellinen lirkkiminen alkoi tuntua toivottomalta, saimme sillä hetkellä parhaalta tuntuvan idean, ja päätimme alkaa onkimaan jo pilkkopimeässä aamuun suunniteltuja tavoitelajeja, lahnaa ja pasuria. Tämä saattaisi onnistuessaan tuoda lisää aikaa muiden lajien yritykselle aamun valjettua. Päätökseen taisi vaikuttaa myös parempi mahdollisuus itsensä lepuuttamiseen, joka lirkkiessä on vaikeampaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yritimme torkkua epätasaisella alustalla jossain päin Turun rantoja onkien samalla liotessa vedessä. Tämä aktiivinen tekniikka tuottikin pasuripisteen hyvin nopeasti ja syönti oli muutenkin yllättävän rajua, vaikka kello huiteli neljän hujakoilla aamuyöllä. Pian väsymys ja kylmyys alkoivat ottaa enemmän valtaa ja ongen tarkastusväli taisi jopa Jeren kohdalla alkaa harvenemaan.

Tilanne puoli viiden aikoihin aamulla

Jossain kohtaa heräsin kylmään merituuleen, kun aamu alkoi näyttää sarastamisen merkkejä. Olotila oli hyvin epämiellyttävä. Tarkastin kuitenkin ongen ja vähän kookkaampi kala oli kiinni. Lahnapiste? Ei vaan muutaman sadan gramman säyne. Ei varsinainen kohdekala, mutta otin sen siitä huolimatta mukaan, sillä tästä tunnistus oli helpompi tehdä, kuin öisestä värittömästä pikkusintistä. Muutkin alkoivat heräillä ja ongimme vielä jonkin aikaa pasureita, särkiä ja toisen samanmoisen säyneen, kunnes päätimme vaihtaa paikkaa vireystilan hieman kohottua.

Etukäteen jonkinlaiseksi tavoitteeksi asetettu 20 lajia oli täynnä ja nimikkolajimme lahna puuttui vielä. Palasimme takaisin kisan aloituspaikallemme ja virittelimme onget veteen. Hetken kuluttua ajattelin ruveta sekoittamaan mäskiä. Hyvä, etten ehtinyt aloittaa, sillä porukan herätti Jeren "Haavi!"-huuto. Lahnanlatukka antautui ilman mäskiäkin ja paikka lunasti odotuksensa.

Kun kaikki "helpot" lajimme oli hoideltu, valikoimme yhteistuumin seuraavaksi yrityksen kohteeksi törön, joka viime päivien treeneissä oli osoittautunut varsin haasteelliseksi. Paikalta löysimme muitakin yrittäjiä, eikä töröistä ilmeisesti havaintoja ollut. Sameasta virrasta nousi vain muutamia ahvenia ja särkiä. Kilpailua oli kuitenkin vielä kolmisen tuntia jäljellä, joten aikaa yritykselle olisi. Tässä kohtaa eräs toinen joukkue kyseli meiltä paikkavinkkiä heiltä vielä puuttuvalle lajille ja autoimmekin heitä. Vastapalvelukseksi saimme vielä vihjeen aikaisemmin toivottomalta tuntuneesta kolmipiikistä. Kun törötys ei ottanut onnistuakseen, päätimme vielä lähteä "syksyisen rannoilta kadonneen kolmipiikin" perään.

Löysimme rantaan ja lirkit kaivettiin vielä kerran esiin. Eikä turhaan, sillä Jere koppasi pian näytille pienen piikkikalan. Selästä löytyi kuin löytyikin kolme piikkiä ja 22. pinna oli plakkarissa. Taisi siinä joku jo vähän naurahtaakin. Mitäs seuraavaksi? No jigataan vaikka kuhaa. Tämä sai kannatusta ja pienimuotoinen kuhayritys toteutettiin. Saimme vielä sykkeen nousemaan, kun Jere väsytteli kookkaampaa kalaa. Rannan tuntumassa mittakuha kuitenkin muutti muotoaan reilun kilon painoiseksi säyneeksi. Ei tällä kertaa uutta lajipistettä. Enempää tapahtumia emme saaneet ja lopulle vähälle kisa-ajalle emme enää keksineet parempaa käyttöä kuin mennä liottamaan onkia töröpaikalle. Tämä ei kuitenkaan tarjonnut enää täydennystä lajilistaan. Maraton oli valmis ja valuimme kisakeskukseen.

Jännittävä odotus päättyi ja tulos oli se, joka tavoitteenamme olikin. 22 lajiamme riittivät voittoon nopeimman kahdeksan lajin tarkistusajan turvin. Kakkoseksi sijoittuneella Species Fishing Teamilla oli sama lajimäärä, mutta 13 minuuttia hitaampi kasiaika. 21 lajilla kolmanneksi sijoittui LT Barbatula. Kisassa saatiin myös yksi ässä, joukkueen Sole BB mutu, joka oli lajinsa ensimmäinen Turun kisahistoriassa. Hieno, jännä ja ennen kaikkea tiukka kisa, jossa lähes kaikki meni niin kuin pitikin. Olimme väsyneitä, mutta tällä kertaa syystäkin tyytyväisempiä lopputulokseen kuin aikaisemmilla kerroilla. Joukkueemme ensimmäinen maratonvoitto on saavutettu ja tästä on hyvä jatkaa ensi vuonna!

~ Löysät Lahnat - Juuso, Olli, Jere ja Aleksi