50 kalalajia - 2018 kala kalalta

Vuosi 2018 oli kalastuksellisesti ennätysvuoteni monessa suhteessa. Rikoin ennätykseni usean kalalajin kohdalla. Vietin ennätysmäärän aikaa kalassa. Sain viisi uutta elämänpistelajia. Rikoin viidenkymmenen elämänpisteen rajan sekä sain ennätysmäärän kalalajeja kalenterivuoden aikana. Käyn nyt läpi järjestyksessä kaikki vuoden aikana Suomesta vapavälinein pyytämäni kalalajit, sekä lajit, joita en saanut, mutta mahdollisesti yritin. Kerron jokaisesta kalasta jonkin yksityiskohdan, ja yritän myös kokemuksieni pohjalta antaa vinkkejä eri lajien pyyntiin. Toivottavasti tekstistä on siis apua myös muille lajin harrastajille!

1. Ahven
Vuoden ensimmäisen kalan on oltava ahven. Se on ainoa vaihtoehto. Se myös johtuu pitkälti siitä, että vuoden ensimmäiset kalareissut ovat itselläni tyypillisesti alkavan pilkkikauden ensimmäisiä reissuja, jolloin ahven on kohdekala numero yksi. Tämäkään vuosi ei tehnyt poikkeusta. Vuoden ensiahven nousi tällä kertaa Koskeljärvestä.

2. Kiiski
Vuoden toisen kalalajin paikasta kilpailevat pilkkihommissa yleensä särki ja kiiski. Tällä kertaa voiton vei Narvijärven kiiski. Kiiski kuuluu niihin lajeihin, joka ei pilkkiavannosta noustessaan yleensä herätä liiemmin positiivisia tunteita, mutta esimerkiksi kalamaratonissa saattaa joskus antaa aihetta jopa riemunkiljahduksiin.

3. Särki
Särki nousi odotetusti vuoden kolmantena lajina. Tällä kertaa Elijärvellä pilkkikilpailuissa. Ei juuri kohottanut mielialaa tuolloin, koska kyseessä oli ahvenkisa.

4. Kuore
Kuore asettuu vaikeustasoltaan jo pykälää perustasoa ylemmäs, sillä se on selvemmin sesonkilaji. Pilkkiminen hyvällä paikalla tuottaa pisteen varmasti, mutta sen voi saada monesta paikasta sattumaltakin. Näin sain itsekin oman pisteeni Naantalista ahvenpilkillä ollessani. Toinen hyvä hetki norssin pyyntiin on sen noustessa sankoin joukoin kutemaan etelärannikon jokiin keväällä jäidenlähdön jälkeen. Usein kalat koukuttautuvat kiivaimman kudun aikaan muualta kuin suusta, mutta aina joku haksahtaa.

5. Pasuri
Pasuri kuuluu perustason eväkkäisiin, ja se ei epäröi nappaamista talvella pieneen morriin. Selvemmin kuitenkin kesäinen onkikala.

6. Hauki
Yleensä myös hauki nousee ensimmäisten pilkkilajien joukossa. Tehokkaampi tapa on onkiminen täkykalalla, jos haluaa kalansa varmemmin ylös reijästä. Itselläni vuoden ensimmäinen hauki oli vaaksan mittainen ja nappasi tapsipilkkiin.

7. Mustatäplätokko
Vuoden ensimmäinen täplis nousi jo pilkkiavannosta Naantalissa. Pilkkikalana se on selvästi haastavammasta päästä. Huomattavasti helpommin tokot tavoittaa avoveden aikaan täplätokkoinvaasion kokeneilla rannoilla onkimalla. Pimeällä valokeilassa täplikset usein säikkyvät tarjottua syöttiä toisin kuin muut tokot.

8. Siika
Varsin usein vuoden ensimmäinen siika on täällä etelärannikolla keväinen pohjaonkisaalis. Itse satuin sen saamaan jo pilkillä Kuusamojärvestä SM-pilkeissä. Juuri muuta kerrottavaa tuosta kisasta ei jäänytkään.

9. Säyne
Vuoden ensimmäisen säyneen sain siikakauden hiipumisen aikaan pohjaongella. Kevät on yleensäkin hyvää aikaa säyneen tavoitteluun sekä merestä, että joista, joihin säykit nousevat kudulle. Säyne on kuitenkin yleensä aina serkkuaan särkeä harvalukuisempi, ja pieni tuurinkainen onkijalleen. Tämän tietää myös jokainen kalamaratoonari.

10. Lahna
Lahnan voi hyvin saada jo pilkillä. Itse sain sen vasta keväällä onkimalla. Sattumalahnan voi saada ongella aina, mutta sitä tavoiteltaessa oikea tekniikka on tärkeä. Mato täytyy saada pohjalle ja kärsivällisyyttä tarvitaan. Mäskäyksestä on iso apu. Syönnin tunnistaa yleensä kohon nostosta ja määrätietoisesta kuljetuksesta. Tässäkin kohtaa voi vielä töpätä liian aikaisin vetämällä.

11. Hopearuutana
Hopearuutanat heräävät lampilajeista ensimmäisten joukossa keväällä, ja niiden onkiminen ei tuota vaikeuksia oikeassa paikassa. Mäskäyksellä suorituksen nopeutta voi vielä parantaa. Oman pisteeni ongin Turun lentokentän lähellä olevasta lammesta.

12. Salakka
Salakalta ei voi välttyä monessa paikassa, ja niiden läsnäolo on yleensä lähinnä ongintaa häiritsevä tekijä. Ärsyttävän kohon hypytyksen ja kalutun syötin tuntee jokainen onkija.

 13. Kymmenpiikki
Kymmenpiikin saa lirkittyä varsin nopeasti jäidenlähdön jälkeen, kun ne saapuvat merenrannoille ja ojiin kutemaan. Skitareita tosin lötyy täysin eristyksissä olevista lammista aina ulkosaaristoon asti. Koukkusyötin täytyy olla hieman hienovaraisempi kuin aggressiivisemmalle kolmipiikille.

14. Allikkosalakka
Lampilaji, jota löytyy vain tietyistä pienistä lampareista eteläisessä Suomessa. Turussa se löytyy samasta hiekkamontusta kymmenpiikkien kanssa, ja onginta onnistuu samoilla välineillä.

15. Turpa
Turpa vaatii hieman perehtymistä oikeanlaisiin paikkoihin, eikä useinkaan kelpuuta kaikkia samoja spotteja särkien kanssa. Ahne jokikala, joka arvostaa mäskäämistä, eikä epäröi nappaamista onkeen. Koski- ja virtapaikkojen niskat ja suvannot ovat hyviä paikkoja. Muista tarkistaa, onko onkiminen paikalla sallittua. Monissa koskikalastuskohteissa perhokalastus on hyvä vaihtoehto, ja kookas turpa tarjoaa kevyillä välineillä hienon vastuksen.

16. Kolmipiikki
Kolmipiikkiä ei voi olla saamatta toukokuussa merenrannalla onkiessaan. Jos koukku on liian iso, rautakala roikkuu madonpätkässä. Kolmipiikki lukeutuu salakan ohella niihin otuksiin, jotka yleensä tekevät kaikkensa häiritäkseen muuta ongintaa.

17. Vimpa
Vimpa on vaelluskala, jonka sesonki on keväällä, kun se nousee etelärannikon jokiin. Pyyntiaika ei ole pitkä ja onkijan onkin syytä olla tarkkana ajoituksen kanssa. Itse olen onkinut vimpoja Aurajoesta Halistenkosken alta. Paljoa niitä ei jokeen nouse, joten oikea tekniikka oikeaan aikaan on tärkeä. Yleensä paras hetki suvannossa ongintaan on toukokuun puolivälin paikkeilla, kevään etenemisestä riippuen. Itse olen onnistunut vapaasti virran mukana liikkuvalla ongella. Syönti on räväkkä ja potkua löytyy.

18. Silakka
Silakka ei liioin tuota vaikeuksia keväisin rannikon fongareille. Kirkkailla pienehköillä koukuilla varustettu litka tuottaa tulosta. Monet sillat ovat suosittuja paikkoja, mutta silakan voi litkata jyrkemmin syvenevistä kohdista rannaltakin, kuten itse tein. Tällöin litkassa kannattaa olla koho, joka nostaa koukkuja irti pohjasta. Pienempien silakoiden kohdalla muista aina tarkistaa evälinja ja mahan terävyys kilohailin varalta!

19. Sorva
Sorva on niitä lajeja, joka yleensä heräilee vasta, kun aurinko on hieman ehtinyt lämmittää rantavesiä. Matalien merenrantojen ruovikoissa olevat suojaisat aukot ovat niitä paikkoja, joista punakontin todennäköisimmin tavoittaa. Kannattaa varoa säikyttämästä kaloja, ne pääsee usein näkemään pinnassa lipuessaan.

20. Hietatokko
Matalien hiekka- ja kivikkorantojen lirkkilaji. Hietatokko nappaa helposti suuhunsa vielä standardikoon lirkkikoukut. Liejutokko on hyvin samannäköinen ja tämä onkin niitä ainoita lajipareja, jotka tuottavat vaikeuksia kokeneemmillekin harrastajille. Harjaantunut silmä ne kuitenkin erottaa. Hietatokko kasvaa isommaksi, ja on habitukseltaan sirompi, pidempi ja litteämpi kuin liejutokko.

21. Kivinilkka
Kivikkoisten merenrantojen tuttavuus, jonka pyyntiin paras ajankohta on keväällä tai syksyllä, kun luikerot tulevat matalaan lirkkijän valokeilan ulottuville. Monin paikoin mustatäplätokot ovat tosin laittaneet nilkat ahtaalle. Kivinilkalle ei kannata tarjota pienintä tanago-koukkua, vaan vähän ronskimpikin käy. Se on helpompi irrottaa vääntelehtivän kalan suupielestä. Eikä ole ennenkuulumatonta, että kookas kivinilkka tippuu pienestä koukusta juuri tiukan paikan tullen (kalamaratonissa).

22. Kivennuoliainen
"Nulju" on varsin sympaattisen näköinen purojen ja ojien asukki, joka viihtyy usein samoilla alueilla taimenen poikasten kanssa. Tästä syystä paikan kalastussäädökset tulee tarkistaa ennen lirkkimään lähtemistä. Perinteisen lirkkimisen lisäksi nuoliaisen voi aivan hyvin onkia keskellä päivääkin, kunhan tietää niiden elinalueet ja tarjoaa syöttiä pohjalle, jossa on sopivia kivenkoloja. Tämä tekniikka toimii varsinkin, kun vesi on sameampaa, eikä näköyhteyttä kaloihin saa.

23. Kivisimppu
Kivisimppu on jokapaikanhöylä, jonka fongari tavoittaa Saaristomereltä Lappiin saakka. Yhteistä on kuitenkin, että rannan tulee olla matala ja kivikkoinen. Jännittävintä on lirkkiminen pimeässä, mutta kuten nuljun kohdalla, pyynti onnistuu myös päivällä. Tällöin kaloja ei useinkaan näe, mutta syötti kannattaa tyrkätä pimeään kivenkoloon, jolloin simppu kyllä ilmoittaa, jos on paikalla.

24. Ruutana
Fongari joutuu yleensä ruutanan kohdalla tyytymään pieneen lampiruutanaan. Niin minäkin viime vuonna. Nekin osaavat välillä olla sen verran työläitä ongittavia, että isoa ruutanaa ei varmasti turhaan sanota haastavimmaksi onkikalaksi.

25. Mustatokko
Mustatokko on niitä lajeja, jotka käyvät hankalammaksi sitä mukaa, kun mustatäplätokot valtaavat niiden elinalueita. Lajipiste on luonnollisesti helpoin sieltä, mihin täplikset eivät ole levittäytyneet. Turun seudulla tämä tarkoittaa sitä, että ilman venettä paikkojen saavuttaminen on hankalaa. Itse kalastus on helpompi tehtävä ja onnistuu vaikkapa pienellä morrilla rantakivikkoa ronkkimalla.

26. Kirjolohi
Kirjolohipiste vaatii yleensä pistäytymisen istutuskohteessa. Seisovavetisten lampien tunnelmaan voi tosin hakea vaihtelua koskikohteiden kuohuista. Itse kävin Kokemäenjoen Arantilankoskella toutainjahdissa, jonka sivussa kirrejä tulikin yli kiintiön, tosin toutain jäi saamatta.

27. Suutari
Monelle fongarille myös suutari tarkoittaa kääpiökasvuista lammen asukkia. Niin myös itselleni viime vuonna, se kun sattui sopivasti Helsingin kalamaratonissa nousemaan listani jatkoksi. Isomman suutarin onginta tyyninä kesäiltoina on kuitenkin mielenkiintoinen laji, jota kannattaa ehdottomasti kokeilla. Ennakkomäskäys mataliin kasvuston reunustamiin paikkoihin ja onginta pohjalta mato- tai maissisyötillä on todettu toimivaksi tekniikaksi. Myös ison suutarin taistelutahto on ehdottomasti onkikalojemme parhaimmistoa.

28. Törö
Törö vaatii onkijaltaan perehtymistä oikeaan paikkaan. Pienehköt virtavesistöt ovat kokeilemisen arvoisia. Vaikka oikea vesistö olisikin tiedossa, voi kalan saaminen koukkuun edellyttää juuri oikean hotspotin löytymistä. Tämän takia aktiivinen onkitekniikka ja paikan vaihtaminen tiheään ovat hyvä keino töröesiintymän löytämiseen. Pientä syöttiä kuten kärpäsentoukkaa kannattaa tarjota pohjalle.

29. Seipi
Seipi on fongarille täällä Lounais-Suomessa haastava otus, sillä sitä ei juurikaan esiinny meressä samalla tavoin kuin vaikka Helsingin ja Kotkan seudulla. Pohjoisemmassa Suomessa se on yleinen onkisaalis monissa sisävesissä. Viime kesänä helpotuksen reissaamiseen tarjosi kuitenkin Kokemäenjoki, jonka koskialueilta seipi on perhovälinein varsin helppo tavoittaa.

30. Puronieriä
Puronieriä on istukaslaji, jonka saadakseen tulee tietää oikea kohde. Pienistä puroista ja lammista se on helppo tavoittaa onkimalla tai perholla, kunhan ei säikytä kaloja kalapaikalle tullessaan. Ne uivat usein aivan rantapenkereen tai veteen kaatuneiden puiden alla.

31. Sulkava
Sulkava on ollut iso mysteeri monelle lajikalastajalle. Sitä ovat kaikki järvet pullollaan, mutta harva sitä silti on vapavälinein saanut. Omat kokemukseni sulkavan onginnasta rajoittuvat Loimi- ja Kokemäenjoen vesistöihin. Sulkavaa kannattaa onkia pohjalta kuten lahnaa. Syöntikin on varsin samanlainen. Myös mäskäyksestä on apua. Usein sivusaaliina joutuu nostelemaan useita pasureita ja lahnoja ennen kohdekalaa. Syvissä ja virtaavissa paikoissa, jollaisia sulkavan suosimat paikat usein ovat, kannattaa käyttää raskaita onkilaitteita tai pohjaonkea. Omien kokemuksieni mukaan parhaat vuodenajat sulkavajahdille vaikuttavat olevan alkukesä sekä alkusyksy.

32. Karppi
Moni mieltää karpin vaikeaksi onkikalaksi, joka voi ottaa tolkuttomasti tunteja pyytäjältään. Fongarille tarjoutuu onneksi helpompiakin reittejä pienempien lajin edustajien pyytämiseen. Itse ongin karppini mäskiltä kelaongella ja maissilla Tampereen Pahalammesta, joka vaikutti varsin saalisvarmalta paikalta. Aion varmasti vielä kokeilla suurkarpin ongintaa, mutta tällaiseen lajimäärävuoteen sen sovittaminen saattaa olla liian aikaa vievä projekti.

33. Härkäsimppu
Härkäsimppu oli viime vuonna varsin haastava kala. Kuuluisin paikka sen pyytämiseen lienee Airiston Matkailuhotellin laiturit, joka oli kuitenkin pyyntisesongin aikana eli alku- ja loppuvuodesta varsin kitsas simppujen suhteen. Simpun pyynti onnistuu kuitenkin läpi vuoden, mutta kesällä edellyttää veneilyä, sillä kaloja joutuu silloin hakemaan ulompaa ja syvemmistä vesistä. Mikaelin kanssa onnistuimme heinäkuussa Houtskarista 40 metrin syvyydeltä sekä pilkkimällä että jigaamalla.

34. Kuha
Yksi eniten aikaa vaatineista lajeista kuluneena vuonna. Viralliseen rekisteriin nimittäin hyväksytään vain mitan täyttävät kalat, mikä Saaristomeren kuhan kohdalla hieman lisäsi työmäärää. Uistelu heinäkuun helteillä kuitenkin tuotti mittakalan huomattavasti kivuttomammin kuin alkukesän heittojigaus. Loppukaudesta sain vielä hieman oppia vertikaalijigauksen saloista, joten mittakuha lienee näillä eväillä jatkossa entistä helpompi rasti.

35. Liejutokko
Liejutokon löytää usein hietatokkoa matalammalta ja hienojakoisemmalta pohjalta, harvemmin kuitenkaan nimensä mukaisesti liejusta. Monet rannikon matalat uimarannat ovat hyvä lähtökohta sen etsintään. Se vaatii usein pienimmän mahdollisen tanago-koukun, mutta ahneena kalana ei ole yleensä vaikea pyydettävä päiväsaikaankaan, kunhan sopivan kokoinen syötti osuu nenän eteen. Hietatokkoa tanakampi ja lyhyempi yleisilme, pyrstön tyven T:n muotoinen täplä sekä alle 4 cm koko ovat hyviä tuntomerkkejä.

36. Isosimppu
Härkäsimppua mereisempi ja koreampi simppulaji, joka vaatii pyytäjältään reissaamista ulkosaaristoon. Tunnetuin kohde on Ahvenanmaan länsipuolella sijaitseva Suomen läntisin maanpäällinen kolkka, Märket, josta isosimppua ei voi olla saamatta syvältä jigatessa. Tämä kohde tuli tutuksi viime kesänä, kun teimme Mikaelin kanssa sissireissun hänen Silver Foxillaan Märketille. Retki oli kokemuksena varmasti eksoottisin ja mieleenpainuvin kalastusreissuni, ja paikka on ehdottomasti kokemisen arvoinen, jokaisen fongarin "pyhiinvaelluskohde". Isosimppuja löytyy silti muualtakin, kunhan pääsee tarpeeksi ulos härkäsimppuvyöhykkeen ulkopuolelle. Sopiva syvyys tuntui kesäaikaan olevan 40 metrin korvilla ja kalat nappasivat hanakasti raskailla päillä varustettuihin perinteisiin toukka- ja kalajigeihin.

37. Kirjoeväsimppu
Jos isosimpun perässä joutuu kellumaan keskellä merta, kirjoeväsimpun takia joutuu yleensä hurauttamaan napapiirin pohjoispuolelle. Sitä löytyy monien järvien rantakivikoista ja se on hallitseva simppulaji monessa paikassa Tornion-Muonionjoen vesistöä, jonka kivikoista itsekin onnistuin kirjoeväni nappaamaan. Virtavedessä kalastussäännöt yleensä kieltävät luonnollisella syötillä kalastuksen, mutta simppu ei onneksi ole ronkeli. Pala keinokärpäsentoukkaa tai vaikkapa pieni siivu jigin häntää lirkkikoukussa ajavat asiansa hyvin.

38. Mutu
Mudun sain viime vuonna vasta Lapin reissulla samoilta jalansijoilta kuin kirjoeväsimpun. Siellä se onkin tyypillinen eväkäs melkein jokaisessa purossa ja järven rantakivikossa. Mutuja esiintyy kuitenkin ulkosaaristoon saakka ja yhteistä niille on puhtaan veden tarve. Meribiotoopissa mudut ovatkin etenkin Lounais-Suomessa harvinaistuneet, eikä niihin täällä juuri lirkkijä törmää.

39. Harjus
Mittaharjus oli yksi Lapin reissun tavoitteista, ja pienellä ennakkoselvityksellä sen saaminen ei ollut kovinkaan paha rasti. Yksi saalisvarmimmista ja helpoimmin tavoitettavista paikoista on Könkämäeno, joka koostuu useasta koskialueesta. Kalastus kannattaa keskittää iltaan ja yöhön, ja nautinnollisinta se on perhovälinein. Oliivinvärinen Klinkhammer tarjosi yhden lupavuorokauden aikana useamman nätin harrin ja hienon köydenvedon hauen kanssa perhooni napanneesta harjuksesta. Hauki voitti tuon väännön.

40. Nieriä
Nieriällä en tässä tarkoita kookasta punavatsaista hohtavan valkoisin evin koristeltua tunturijärven asukkia, vaan kääpiökokoista pientä väritöntä sinttiä, joka sattui kuitenkin olemaan samaa lajia. Sellaisia raudut tuppaavat vähänkään kohtuullisemman patikointimatkan päässä olevissa tunturivesissä olemaan. Tunnetuin pikkurautujen asuinsija lienee Inarin Tuulisjärvi, jossa vuosittain järjestetään raudun pilkinnän SM-kisat. Käsivarren seudulla hyvä paikka on Saanajärvi, josta nappasin oman pinnakalani. Koska kalat ovat pieniä, niille ei kannata syöttää mitään liian suurta. Kevyellä heittosetillä jigityyliin uitettu pieni morri parilla keinotoukalla varustettuna tehosi nopeasti.

41. Piikkimonni
Hämäräaktiivinen lampilaji, joka vaatii kärsivällisen onkitekniikan. Mato pohjalle ja odottelua. Mäskäyksestä on yleensä apua onkipaikalle houkuttelussa, jos kaloja on vähän tai ne ovat syvällä vesikasvuston sisällä. Molemmat pätevät etenkin Turun monnilampeen. Viime vuonna kalat olivat vielä poikkeuksellisen pieniä, eikä niitä saanut liian suurella madolla. Ison syötin houkuttelevuus on parempi, mutta pieni syötti saattaa joskus kelvata paremmin.

42. Viisipiikki
Pienin piikkikala, jota löytyy vain Porlan altaista Lohjalta. Pieni syötti ja vakaa käsi helpottavat pyyntiä huomattavasti, sillä viisipiikki usein nyppii syöttiä jäämättä kiinni. Pienimmät tanago-koukut ovat tarpeen ja niillä tartutus onnistuu varsin helposti.

43. Toutain
Toutain on yksi ärsyttävimmistä kalalajeista. Jouduin käyttämään melkoisesti aikaa ennen kuin sain huijattua ensimmäisen siiman päähän. Kuokkalan kosket Lempäälässä ovat kuuluisa toutainpaikka, josta lajin tavoittaminen on mahdollista keväästä syksyyn. Kalat usein ilmoittavat pinnassa läiskien olemassaolostaan, mutta niitä on raivostuttavan vaikeaa saada kiinnostumaan vieheistä. Onneksi minulla oli viime kerralla mukana myös perhovapa ja pieniä kuulapäitä, joilla sain napattua salakkaparvesta sormenmittaisen säälitoutaimen, kun virvelöinti ei ottanut onnistuakseen.

44. Ankerias
Ankerias oli ehdottomasti kuluneen vuoden kohokohtia. Hyvät mahdollisuudet sen tavoitteluun ovat esimerkiksi Hämeenlinnan seudulla Vanajan reitillä. Kapeat ja virtaavat salmipaikat ovat hyviä onkipaikkoja, ja usein sivusaaliina saa myös kuhia. Parasta pyyntiaikaa ovat alku- ja loppukesä. Saimme viime vuoden reissullamme yön aikana pohjaongella kaksi ankeriasta, joista toinen nappasi matonippuun ja toinen pienen särjen päähän. Ankeriaalle ei kannata käyttää liian suurta koukkua, sillä sen suu on pieni. Koko 6-8 riittää hyvin. Tärppi voi olla varovaista nyppimistä, ja vastaiskun ajoitus on tärkeä. Silti hutivetoja tulee helposti.

45. Aurinkoahven
Aurinkoahven on hämmennystä ja kiistelyä aiheuttanut pohjoisamerikkalainen laji, joka on kaikesta päätellen kotiutunut muutamiin pienvesiimme varsin hyvin. Sitä ei toistaiseksi hyväksytä viralliseen rekisteriin, koska sillä ei ole Suomen vakituisen kalalajin statusta. Päätin kuitenkin ottaa sen mukaan listalleni, sillä lajistoomme kuuluu monia muitakin ihmisen levittämiä kalalajeja, jotka ovat sopeutuneet vesiimme ja kykenevät lisääntymään täällä, eikä aurinkoahven tee tässä suhteessa poikkeusta.

46. Piikkikampela
Piikkikampela on fongarin vavan ulottuvilla helpoimmin syksyllä, kun pieniä piikkikampeloita löytyy puhtailta matalilta hiekkarannoilta esimerkiksi Hangon ja Bromarvin seudulta. Piikkikampelan suu on kokoisekseen iso, ja sinne mahtuu suhteellisen kookaskin syötti. Joskus kalat ovat kuitenkin hankalia saada ottamaan, ja syöttiä voi joutua väristämään pitkään kalan nenän edessä ennen kuin se kelpaa. Madon tai toukan sijasta myös katkaravun palanen on kokeilemisen arvoinen syötti merikalalle.

47. Kampela
Pieniä kampeloita voi löytyä samoilta rannoilta piikkikampeloiden joukosta. Sen voi kuitenkin saada myös pohjaonkimalla, esimerkiksi keväällä siianonginnan sivusaaliina. Esimerkiksi Hangon rannoilta voi tosin löytää kahluusyvyydeltä myös isompia kampeloita, ja niiden pyynti pimeässä lampun valossa onkin paljon jännittävämpää kuin passiivinen onginta. Kahluuhousut ovat tärkeä varuste, sillä kampelat ovat usein saappaanvarren mittaa syvemmällä.

48. Made
Made on itselleni ollut melko hankala kala. En saanut tehtyä yhtään madepilkkireissua talvella, ja kun fongausinto todella iski keväällä, oli keksittävä jotain muuta. Suunnittelin pohjaonkivani sen syksyllä merestä, sillä onnistuimme edellissyksynä saamaan mateen näin heti ensimmäisellä yrityksellä. Tämä oli kuitenkin huono ratkaisu, sillä tein monta tyhjää reissua vähän liian aikaisin, ja lopulta made nousi lirkkimällä Säkylän Pyhäjärvestä. Pilkkiminen lähellä kutualueita on kuitenkin tehokas ja perinteisin keino mateen pyyntiin. Itse olen saanut aikaisemmat pilkkimateeni raskaalla jigipäällä ja kuoresyötillä.

49. Muikku
Muikkua ovat monet järvet pullollaan, mutta niiden saaminen vapavälinein on yleensä todella vaikeaa. Muikut syövät pääosin planktoneliöitä, joita on vaikea jäljitellä millään koukkupyydöillä. Perämerellä elävät merimuikut ovat kuitenkin kuin eri lajia. Ne liikkuvat talvella pienten siikojen kanssa sekaparvissa matalissa vesissä, ja nappaavat hanakasti pieneen mormuskaan. Tämä selittynee erilaisella ravinnolla järvimuikkuihin verrattuna. Kävimme aivan loppuvuodesta Kokkolassa ensijäillä ja muikkuja kertyi pilkkireppuun kotiinviemisiksi asti. Syötin tulee kuitenkin olla pieni. Puolikas kärpäsentoukka tai surviainen ovat sopivia syöttejä.

50. Taimen
Taimenen kohdalla mittavaatimus vaikeuttaa tehtävää eniten. Lounais-Suomessa tarjoutuvat kuitenkin hyvät mahdollisuudet meritaimenen kalastukseen, ja mahdollisuudet mittakalaan ovat varsin realistiset. Lopulta vasta syksyn seitsemäs ja viimeinen reissu palkitsi yritykseni 70-senttisellä eväleikatulla taimenella. Taimenen kalastuksesta hankalaa tekee se, että muuttujia on paljon. Vedenkorkeuden muutokset, veden lämpötila, tuuli ja sääolosuhteet vaikuttavat kalojen sijoittumiseen saaristossa. Kun kalat löytyvät, ne eivät välttämättä ota vieheisiin. Kevennetyt lusikat ovat tehokkaita vieheitä ja pysäytykset uitossa ovat tärkeitä. Myös värillä on väliä. Punamusta pelasti suurimman osan viime syksyn reissuista.

Kalat, joita en saanut, mutta yritin:

Vaskikala
Kala kävi jo lirkkivavan ulottuvilla, mutta pääsi livahtamaan karkuun.

Nokkakala
Myöhästyimme hieman oikeasta ajankohdasta keväällä, kun kaloja oli saaristossa.

Turska 
Märketin reissullamme aikaa saarella ei ollut käytössä paljon. Turskia olisi pitänyt ilmeisesti kalastaa aivan kalliopengertä raapien, joka oli veneestä hankalaa.

Kilohaili
Monta yritystä eri kohteissa, mutta arvoitus ei vielä auennut.

Rantanuoliainen
En päässyt yrittämään oikeaan aikaan keväällä, vaan sesonki oli syksyllä lajikalastuksen SM-kisan aikaan auttamatta ohi.


Näitä en päässyt yrittämään:

Lohi
Aika ei vain riittänyt. Lisäksi saalisvarmimmat kohteet olisivat vaatineet matkustelua.

Miekkasärki
Vaatii käynnin Saimaan kanavalla, johon ei aika riittänyt pyyntisesongin aikana.

Valkoevätörö
Miekkasärjen tapaan löytyy vain Saimaan kanavasta. Pitkä matka ja onnistumisen epävarmuus kariuttivat reissun.

Viimeisten osioiden kalalajit eli uudet elämänpisteet ovat työn alla tänä vuonna. Elämänpisteiden yrittäminen on kiinnostavaa, ja samalla karttuu tietoa seuraavaa lajiennätystä varten. Tänä vuonna en jaksa siihen ryhtyä, sillä se vaatisi vielä enemmän aikaa ja panostusta. Innostus varmasti kuitenkin vielä herää ja ehkäpä rikon tämänkin ennätykseni jonain vuonna.

Lajikalastuksen SM 2018, Kotka

Lajikalastuksen henkilökohtainen SM-kisa järjestettiin tänä vuonna Kotkansaarella jo neljännen kerran. Olin vielä viikkoa ennen kisaa epävarma, lähtisinkö koko kilpailuun, mutta Species Fishing Teamin Juha Salosen houkuttelemana päätin lähteä mukaan. Pääsin hänen tiimikaverinsa Mikko Joensivun kyydissä lauantaina Espoosta Kotkaan ja tarkoituksena oli vähän katsella paikkoja kisaa varten. Sain myös majoittua samassa paikassa heidän ja viime vuoden voittajan Timi Laitisen kanssa.

En ollut ikinä ennen kalastanut Kotkassa. Parissa paikassa käytyämme lajikirjo ei vielä tavoittanut taivaita ja epäilimmekin, että kisasta tulisi haasteellinen. Sinilevä haittasi näkyvyyttä Mansikkalahdessa, joka kuuluu kilpailualueen lajirikkaimpiin paikkoihin. Särkikalojen nollikkaat olivat hyvin pieniä ja töröt sekä tokot arkoja. Sapokan lammella uiskenteli upeita karppeja, joiden naruttaminen siiman päähän tulisi olemaan vaikeaa. Loppupäivän onginnalla tavoitimme vielä ahvenen, särjen, salakan, pasurin ja lahnan. Rantanuoliaisjahti ei tuottanut tulosta ja painuimme lopulta nukkumaan.

Mansikkalahti

Kisa-aamu valkeni ja oma suunnitelmani oli vielä epäselvä. Kokoonnuimme Maretariumiin kertaamaan säännöt ennen kello yhdeksän starttia. Kilpailu kestää kahdeksan tuntia, alueena ovat vain Kotkansaaren rannat ja liikkuminen tapahtuu jalan. Tasatuloksissa ratkaisevat ässälajit (laji, jonka on saanut vain yksi kilpailija) ja seitsemän ensimmäisen lajin tarkastusaika.

Kello 9:00.

Saimme lähtöluvan ja päätin aloittaa kilpailuni Mansikkalahdelta. Kuljimme Juhan ja Timin kanssa samaa matkaa ja suurin osa porukasta näytti jäävän Sapokan rannoille. Kahluuhousut jalkaan ja jorpakkoon. Taivas oli pilvessä ja tuuli rikkoi vedenpinnan, joten aloitimme onkimaan ilman näköyhteyttä kaloihin. Pian Timi nosti törön ja Juha säyneen. Itse lähdin vaihtamaan tapsia rannalle. Varsin odotettu aloitus näiden kokeneempien konkareiden seurassa. Ei auttanut muu kuin laittaa onki kuntoon ja takaisin veteen.

Pian tämän jälkeen sainkin ensimmäisen lajini, kiisken. Heti perään vielä toisen, kolmannen ja neljännen kiisken. Pienensin syöttiä särkikaloja varten, mutta sain taas pari kiiskeä. Juhalla taisi olla tässä kohtaa jo neljä lajia ja hän jatkoi matkaansa kohti Katariinaa. Itse nostelin tasaisesti kiiskiä, kunnes koukussa vihdoin kimmelsi jotain pienempää. En meinannut uskoa itsekään, kun avasin kourani. Liejutokko! Arvokas kala sai minut jatkamaan yritystä ja kohta ohi uivasta parvesta tarttui kyytiin mutu. Törö kaihersi vielä mieltäni ja siirryin takaisin kiiskiasetuksiin. Enkä turhaan, sillä pian käteeni nousi kuin nousikin kiiskenpoikasten joukosta samankokoinen viiksiniekka, pienen pieni törö! Tiesin olevani taas pelissä mukana. Kun sain napattua nollikasparvesta vielä pikkuruisen seipin, päätin lähteä lahdelta ja suuntasin Sapokkaan viimeistelemään seitsemän lajiani.

Kello 10:55

Onki veteen ja särki ylös. Pieni siirto ja salakka ylös. Seitsemän täynnä! Kipaisin kisakeskukseen ja sain kuulla olevani toinen seitsemän lajin palauttaja ajassa 11:13. Nopein oli kotkalainen Petri Ristola, jolta kului seitsemän lajin saamiseen alle puolitoista tuntia! Kisa oli edennyt mukavasti ja menin takaisin Sapokanlahdelle onkimaan. Valitsin hyvännäköisen kaislikonreunan, josta ensimmäisellä heitolla nousi pasuri. Toinen heitto, nyt tuli ahven. Kolmannella sorva. Onneksi toinen lajituomareista sattui olemaan vieressäni ja tarkisti lajini sitä mukaa, kun niitä nostelin. Kymmenen kasassa. Ongin vielä hetken säyneen toivossa saaden kuitenkin vain särkiä. Päätin siirtyä "treenatulle" lahnapaikalleni.

Sapokanlahden maisemia

Kello 11:40

Kun olin kasaamassa seitsenmetristä vapaani, irtosi kärkikiinnike. Pengoin kaikki paikat, mutta pikaliimaa ei ollut mukana. Kokeilin vaihtaa kärkipalan muista vavoistani, mutta yksikään ei sopinut. Ensimmäinen paha takaisku. Oli pakko tyytyä viisimetriseen. Särkiä ja ahvenia alkoi pukata heti ja treenin perusteella arvelin, että lahna olisi ongittava pidemmällä vavalla. Yritin jonkun aikaa ja olin jo lähes luovuttamassa, kun pelastava enkeli, jota myös Laitisen Timiksi kutsutaan, käveli vastaan. Sain liiman lainaksi ja seiskani kuntoon. Mäskit tontille ja yritys taas päälle. Varsin kookkaita pasureita ja vielä kookkaampia särkiä nousi tasaiseen tahtiin. Kun kello raksutti jo toista tuntia ilman lahnaa, oli pakko alkaa harkita muita vaihtoehtoja. Minun olisi ehdittävä vielä Katariinan puistoon piikkimonnijahtiin, jossa voisi hyvin vierähtää samanmoinen tovi. Venytin vielä vartin lisäaikaa lahnalle ja viimeisillä minuuteilla toivottu löysä jumputus tuntui kädessäni. Leveä messinkinen kylki kellahti haaviin! Samalla hetkellä vierestäni nostettiin pieni säyne, mutta tämän takia en enää jaksanut jäädä samaan paikkaan, vaan suuntasin helpottuneena Katariinaan.

Kello 14:15

Löysin oikean lammen ja Mikon sen rannalta monniongella. Itse päätin aloittaa kymmenpiikistä, joka tukisti lirkkiä varsin nopeasti ja nousi lajikseni numero 12. Viritin monniongen laiturin viereen pyyntiin ja aloin mussuttaa eväitä, joiden syöminen tällaisessa kisassa helposti unohtuu, kunnes näläntunne siitä muistuttaa. Mikko pakkasi onkensa ja lähti ilman monnia pitkän yrityksen jälkeen. Vähän jännitti, joko kaikki syömähaluiset yksilöt oli ongittu pois ja jäljelle jääneiden mahat mäskätty täyteen. Tarkistin syöttiä tiheään ja noin puolen tunnin onginnan jälkeen tarjous kelpasi. Leväisen lammen syövereistä nousi piikkimonni! Kasassa oli nyt 13 lajia, joka oli sama kuin viime vuoden voittotulos. Vinkit ja tsempit parille paikan päälle jääneelle onkijalle ja takaisin Sapokkaan.

Kotkalaista kalakauneutta!

Kello 15:50

Mietin kävellessäni heittelisinkö haukea vai jatkaisinko ongintaa. Sapokanlahdelle päästyäni kaislikonreunoilla tulisesti viuhuvat virvelit eivät innostaneet haukiyritykseen, vaan päätin yrittää vielä säynettä kohdasta, josta aikaisemmin näin sellaisen nousevan. Särkiä alkoi puskemaan ja ongin niitä sattumasäykki mielessä. Suomut eivät vain pienentyneet ja syönti alkoi hiipua. Vaihdoin vielä paikkaa kisaa ollessa jäljellä puoli tuntia. Ukkonen jyrähti muutaman kerran ja pieni sadekuurokin iski niskaan. Tämä kenties sulki kaikkien säyneiden ja turpien suut, sillä ahventa ja särkeä kummempaa en enää saanut.

Kilpailu tuli päätökseen ja siirryimme kisakeskukseen. Paikan päällä selvisi, että 13 lajillani tulisin olemaan ihan hyvillä sijoituksilla. Joku puhui jopa voitosta, johon en itse tuossa kohtaa uskonut. Mutta niin vain kävi, että 13 lajiani riittivät aina kilpailun voittoon saakka! Hopealle sijoittui Petri Ristola 12 lajilla aikasäännön turvin ja pronssille Timi Laitinen samalla lajimäärällä. Kuten arvata saattaa, kilpailu oli tasainen ja aikasäännöt ratkoivat monta tasatulosta. Ässiä saatiin peräti kolme ja ne olivat suutari, toutain ja kivennuoliainen. Kiitos vielä kaikille osallisille hienosta tapahtumasta! Toivottavasti pääsen ensi vuonnakin mukaan ja kisa kerää lisää innokkaita osanottajia!

~ Juuso

Kalamaraton Turku 2017

Turussa kalamaratoonarit eivät ole päässeet kyllästymään kisojen jämähtämiseen samoille raiteille. Viime vuoden huhtikuiseen extreme-kilpailuun tarjosi tänä vuonna vaihtelua syyskuun ensimmäiseen viikonloppuun sijoitettu vuorokauden rypistys. Lisäksi saimme jo keväällä pienen maistiaisen kisavesistä kahdeksan tunnin sprintissä.

Kesän aikana treenitunteja ja uusia ideoita kertyi kiihtyvällä tahdilla. Näiden pohjalta suunnitelmaa alettiin raapia kasaan jo useampaa kuukautta ennen varsinaista koitosta. Yritimme treeneissä kokeilla kaikenlaista uutta ja varmistaa tusinalajit nopeiksi dipeiksi. Päätimme käyttää myös ensimmäistä kertaa kisasääntöjen tarjoaman mahdollisuuden veneen käyttöön siirtymissä kalapaikoille. Koko kesän mittainen projekti huipentui kisaviikkoon, jolloin kaikki vapaa-aika kului varsin tehokkaasti erilaisiin valmisteluihin, välinehuoltoon, ennakkomäskäyksiin ja viime hetken varmistuksiin.

Kisa-aamu koitti. Viime hetkien säänmuutokset korkeine sademäärineen löivät vielä kerran aloitussuunnitelman uusiksi ja aamulla oli vielä ehdittävä ongelle. Vasta tämän jälkeen yhteisen neuvottelun tuloksena saimme ensimmäisten kahdeksan lajin reitin lopullisesti sovittua.

Kuulumisten vaihdon ja piinallisen odottelun jälkeen lähtölupa kajahti ja pääsimme juoksemaan alkulämmöt autolle. Ensimmäiselle onkipaikalle saavuttaessa kaikille oli selvillä, mitä kukakin tekisi. Olli ja Jere hoitivat homman siihen tahtiin, että omaa onkeani ei olisi neljän ensimmäisen lajin nostamisessa edes tarvittu. Tällaisten joukkuetoverien kanssa on ilo kisata! Nuo neljä lajia olivat ahven, salakka, mustatäplätokko ja särki.

Seuraava etappi oli hiekkaharjujen keskellä sijaitseva pieni lampare, josta tulisi löytymään allikkosalakka ja kymmenpiikki. Reitti ei sujunut paikallistuntemuksestamme huolimatta täysin virheittä ja u-käännökseltä ei vältytty. Muutaman mutkan jälkeen ennätimme lopulta lammen rantaan, mutta saimme onneksi kirittyä autoiluun hukatun ajan kiinni kalastusnopeudessa. Tuskin minuuttia oli ongittu, kun pienet tavoitelajimme olivat ylhäällä.

Kasin kiekka kahta lajia vaille valmis. Alkoi jo vähän huvittamaan, kun reitti ruutanallekaan ei sujunut ilman ylimääräisiä mutkia. Sykettä nostattava ruutanarypistys suoritettiin kuitenkin kunnialla, eikä ongintaan juuri liikoja minuutteja kulunut. Viimeisenä rastina oli vihreävetisen lammikon hopearuutana, jonka tavoittelu ei liioin tuottanut vaikeuksia. Reitti kisakeskukseen oli auki, ja perille päästyämme saimme kuin saimmekin jälleen tuulettaa nopeinta kahdeksan lajin tarkistusaikaa. Ajaksi kirjattiin 13.30 eli kisan alusta tasan puolitoista tuntia. Ensimmäinen, ja arvokas tavoite saavutettu!

Rennoin mielin talsimme Myllärintalolta ongelle kiiskirikkaan Aurajoen rantaan ja samalla hiukan syömään eväitä. Kiiski nousi pikaisesti ja vielä ennen kuin jatkoimme matkaa, kävimme palauttamassa kiiskipisteen ja täyttämässä vesipullot kisakeskuksessa. Tästä oli hyvä jatkaa turpajahtiin. Pienen samean ojan rannalla näkyi muitakin onkijoita ja pian kävi selväksi, että turpa ei aivan nopeasti antautuisi. Sopivaan kohtaan osui kuitenkin pieni piristysruiske, kun turvan sijasta koukussani räpiköi varsin kookas kivennuoliainen. Tämä tietäisi lisää aikaa muille lajeille, kun vasta hämärän tuloon suunniteltu nuljukeikka olikin paikattu jo keskellä päivää. Onneksi myös Jere huomasi tilaisuutensa tulleen, ja hoiteli turpapinnan lopulta ihan inhimillisessä ajassa.

Vielä nipin napin aikataulussa pysyen jatkoimme suunnitelmamme seuraavaan kohteeseen, treeneissä löytyneelle huippusalaiselle haukipaikallemme. Helsingin maratonin haukimuistot mielessä rämmimme henkseleitä paukutellen houkuttelevan näköiseen rantaan ja jokainen alkoi tahollaan viskellä luottopelejään jorpakkoon. Muutaman paikan vaihdon jälkeen sain tällin, muttei tarttunut. Paikkoheitto ja taas kiinni, mutta irtosi hitto vie. Sain toisesta kohtaa vielä kalahavainnon, mutta paikan hauet eivät selvästi olleet syömäpäällä. Pieni strateginen siirto ja uusi yritys. Heittoa, heittoa, heittoa ja välillä vilkaisu kelloon, joka uhkaavasti läheni neljää. Tälloin haukiyrityksen oli tältä osaa viimeistään päätyttävä, oli kala ylhäällä tai ei. Kun viimein löysin taas varovaisen puikkarin ja sain sen kiinnostumaan vieheestä, alkoi puhelin ujeltamaan taskussa. Yllätys oli iloinen, kun soittaja oli auton lähelle heittelemään jäänyt Olli, joka tyynesti kysyi, joko matka jatkuisi. Tuo tiesi hyvää, ja siellähän haukikuiskaajamme jo odotteli upea puolikiloinen vihertorpeedo kourassa.
Vain muutaman minuutin aikataulusta jäljessä pääsimme helpotuksen saattelemana jatkamaan matkaa kohti venereissua ja mustatokkoa.

Pakollinen haukipönötys

Jonkin ajan kuluttua pääsimme rantaan, jossa Silver Fox jo odotteli. Romut paattiin ja pieni raapaisu pelipaikoille. Etukäteen tutkittu ihanteellinen mustatokkobiotooppi, jota aggressiiviset täpläotukset eivät vielä olleet ehtineet miehittää, tuotti toivotun tuloksen parissa minuutissa ja stoppi oli juuri niin onnistunut kuin pitikin. Mustatokkoa rikkaampana siirryimme särkikalapitoisempaan kohteeseen, josta säyneen tavoittaminen olisi treenien perusteella varsin realistista. No, säynettä ei kuulunut, mutta sen sijaan Ollin siiman päässä potki pian sorva. Tämä oli kivennuoliaisen jälkeen jo toinen ylläri, joka poisti myöhemmästä suunnitelmastamme erillisen mutkan kyseisen lajin perässä. Säyneen yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja päätimmekin pian lähteä tyyntyvässä kelissä kohti illan suutarisessiota.

Muutaman mutkan jälkeen selvisimme rantaan, jota treenien perusteella uskalsimme suutaripaikaksi kutsua. Herkullinen kattaus lensi muutaman mäskipallon muodossa ongittavalle tontille ja tarjous tosiaankin kelpasi. Valitettavasti kohdekaloista ei havaintoja näkynyt, mutta kookkaita särjenlötköjä nousi tasaiseen tahtiin. Ilta hämärtyi, eikä pehmeän pyöreä selkäevä vain piirtynyt ilta-aurinkoa vasten. Täältä se tulee jos tulee, eikä sitä väkisin oteta, ennen kuin toisin todistetaan. Niin mystinen olento, mutta potentiaalinen pummi jäi pummiksi. Tämä oli odotettavissa, mutta se kaihersi hieman varsinkin omaa mieltäni. Olin kuitenkin omistautunut treeneissä kaikkein eniten juuri suutarille.

Koska nuoliainen oli kuitattu jo päivällä, reitti oli vapaa seuraavalle jopa kutkuttavan jännittävälle kokeilulle. Pimeä oli jo laskeutunut ja pitkä uneton yö oli alkamassa, kun saavuimme kohteeseemme. Viime talvi oli paljastanut lammen syövereissä eläneet huhujakin herättäneet piikkimonnit, mutta valitettavasti sankoin joukoin kuolleina. Olivatko kanssakilpailijat tietoisia elävien yksilöiden olemassaolosta? Entä olimmeko me? Jääköön tämä öistä Turkua peittävän hämärän peittoon, jota valaisivat vain lammen rannalla loistavat otsalamput välittäen tiedon muistakin monninonkijoista. Vaikka piikkimonni muissa kilpailukaupungeissa kuuluukin jo varsinaisiin tusinalajeihin siinä kuin vaikkapa ruutana, en voinut olla tuntematta pientä jännitystä, joka lajin mysteerien selvittämiseen Turussa vielä liittyi. Valotikut jököttivät paikoillaan tovin jos toisenkin, kunnes näimme sen, jonka halusimmekin nähdä. Oma valotikkuni pomppasi pinnalla pari kertaa ja painui syvyyksiin. Vastaisku välitti ärhäkät potkut ja pian pääsimme ihastelemaan lampun valossa varsin kookasta viiksivallua. Sain ilmoittaa kisakeskukseen Turun historian ensimmäisen piikkimonnin samalla kun lähdimme nousevan fiiliksen vallitessa lipumaan kohti lirkkirantoja.

Kuolleista herännyt?

Lirkkitreenit olivat jääneet meiltä kenties kaikkein vähimmälle panostukselle. Aloitimme tutuilta rantakivikoilta ja näkymä veden alla oli varsin odotettu. Eri kokoisia mustatäplätokkoja kaikkialla. Näitä emme kaivanneet ja kivisimput jäivät haaveeksi. Siirryimme liejuisemmalle rannalle ja pian yksi treenienkin löydöksistä, liejutokko, oli kuitattu useammalla kappaleella. Tästä eteenpäin suunnitelma oli epäselvä. Tulosseurantaa tutkimalla ja pienen tiedonsiirron välityksellä pääsimme kuitenkin selvyyteen siitä, mihin seuraavaksi suuntaisimme.

Paikan vaihto tuotti pian toivotun tuloksen, kun kivenkolosta kaivettu otus osoittautuikin täpliksen sijasta kivisimpuksi. Pian tutkittavana oli myös pieni kirkas särkikala, jonka yhteistuumin tuomitsimme säyneeksi pienen suomutuksen perusteella. Aikaisemmin päivällä tehty pummi oli paikattu ja alkoi olla todettava, että nyt kisamme oli varsin hyvällä mallilla. Varsinaisista yölajeista puuttui enää hietatokko ja pimeää aikaa oli jäljellä viisi tuntia. Onneksi muistin läheltä hietaisemman kohteen, jossa olin joskus käynyt ja lähdimme katsomaan, josko jotain löytyisi. Kauaa ei paikalla aikaa kulunut, kun Olli oli onkinut pari tokkoa. Näistä jälkimmäinen oli sen verran kookas, ettei epäilyksen sijaa jäänyt. Hietatokko kuitattu. Mitäs nyt? Harhailimme vielä paikalla hetken, kunnes jatkoimme matkaa vailla tarkkaa suunnitelmaa seuraavasta paikasta.

Hämärähommia

Päätimme käydä vielä joitakin paikkoja läpi pitäen silmällä mahdollisia kolmipiikkejä tai mutuja, joista tosin emme havaintoja saaneet, mutta muutaman väsyneen kanssakilpailijan onnistuimme löytämään. Omassakaan vireystilassa ei tosin enää ollut kehumista. Kun tavoitteellinen lirkkiminen alkoi tuntua toivottomalta, saimme sillä hetkellä parhaalta tuntuvan idean, ja päätimme alkaa onkimaan jo pilkkopimeässä aamuun suunniteltuja tavoitelajeja, lahnaa ja pasuria. Tämä saattaisi onnistuessaan tuoda lisää aikaa muiden lajien yritykselle aamun valjettua. Päätökseen taisi vaikuttaa myös parempi mahdollisuus itsensä lepuuttamiseen, joka lirkkiessä on vaikeampaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yritimme torkkua epätasaisella alustalla jossain päin Turun rantoja onkien samalla liotessa vedessä. Tämä aktiivinen tekniikka tuottikin pasuripisteen hyvin nopeasti ja syönti oli muutenkin yllättävän rajua, vaikka kello huiteli neljän hujakoilla aamuyöllä. Pian väsymys ja kylmyys alkoivat ottaa enemmän valtaa ja ongen tarkastusväli taisi jopa Jeren kohdalla alkaa harvenemaan.

Tilanne puoli viiden aikoihin aamulla

Jossain kohtaa heräsin kylmään merituuleen, kun aamu alkoi näyttää sarastamisen merkkejä. Olotila oli hyvin epämiellyttävä. Tarkastin kuitenkin ongen ja vähän kookkaampi kala oli kiinni. Lahnapiste? Ei vaan muutaman sadan gramman säyne. Ei varsinainen kohdekala, mutta otin sen siitä huolimatta mukaan, sillä tästä tunnistus oli helpompi tehdä, kuin öisestä värittömästä pikkusintistä. Muutkin alkoivat heräillä ja ongimme vielä jonkin aikaa pasureita, särkiä ja toisen samanmoisen säyneen, kunnes päätimme vaihtaa paikkaa vireystilan hieman kohottua.

Etukäteen jonkinlaiseksi tavoitteeksi asetettu 20 lajia oli täynnä ja nimikkolajimme lahna puuttui vielä. Palasimme takaisin kisan aloituspaikallemme ja virittelimme onget veteen. Hetken kuluttua ajattelin ruveta sekoittamaan mäskiä. Hyvä, etten ehtinyt aloittaa, sillä porukan herätti Jeren "Haavi!"-huuto. Lahnanlatukka antautui ilman mäskiäkin ja paikka lunasti odotuksensa.

Kun kaikki "helpot" lajimme oli hoideltu, valikoimme yhteistuumin seuraavaksi yrityksen kohteeksi törön, joka viime päivien treeneissä oli osoittautunut varsin haasteelliseksi. Paikalta löysimme muitakin yrittäjiä, eikä töröistä ilmeisesti havaintoja ollut. Sameasta virrasta nousi vain muutamia ahvenia ja särkiä. Kilpailua oli kuitenkin vielä kolmisen tuntia jäljellä, joten aikaa yritykselle olisi. Tässä kohtaa eräs toinen joukkue kyseli meiltä paikkavinkkiä heiltä vielä puuttuvalle lajille ja autoimmekin heitä. Vastapalvelukseksi saimme vielä vihjeen aikaisemmin toivottomalta tuntuneesta kolmipiikistä. Kun törötys ei ottanut onnistuakseen, päätimme vielä lähteä "syksyisen rannoilta kadonneen kolmipiikin" perään.

Löysimme rantaan ja lirkit kaivettiin vielä kerran esiin. Eikä turhaan, sillä Jere koppasi pian näytille pienen piikkikalan. Selästä löytyi kuin löytyikin kolme piikkiä ja 22. pinna oli plakkarissa. Taisi siinä joku jo vähän naurahtaakin. Mitäs seuraavaksi? No jigataan vaikka kuhaa. Tämä sai kannatusta ja pienimuotoinen kuhayritys toteutettiin. Saimme vielä sykkeen nousemaan, kun Jere väsytteli kookkaampaa kalaa. Rannan tuntumassa mittakuha kuitenkin muutti muotoaan reilun kilon painoiseksi säyneeksi. Ei tällä kertaa uutta lajipistettä. Enempää tapahtumia emme saaneet ja lopulle vähälle kisa-ajalle emme enää keksineet parempaa käyttöä kuin mennä liottamaan onkia töröpaikalle. Tämä ei kuitenkaan tarjonnut enää täydennystä lajilistaan. Maraton oli valmis ja valuimme kisakeskukseen.

Jännittävä odotus päättyi ja tulos oli se, joka tavoitteenamme olikin. 22 lajiamme riittivät voittoon nopeimman kahdeksan lajin tarkistusajan turvin. Kakkoseksi sijoittuneella Species Fishing Teamilla oli sama lajimäärä, mutta 13 minuuttia hitaampi kasiaika. 21 lajilla kolmanneksi sijoittui LT Barbatula. Kisassa saatiin myös yksi ässä, joukkueen Sole BB mutu, joka oli lajinsa ensimmäinen Turun kisahistoriassa. Hieno, jännä ja ennen kaikkea tiukka kisa, jossa lähes kaikki meni niin kuin pitikin. Olimme väsyneitä, mutta tällä kertaa syystäkin tyytyväisempiä lopputulokseen kuin aikaisemmilla kerroilla. Joukkueemme ensimmäinen maratonvoitto on saavutettu ja tästä on hyvä jatkaa ensi vuonna!

~ Löysät Lahnat - Juuso, Olli, Jere ja Aleksi

Kalamaraton Helsinki 2017

Tänä vuonna lähdimme Turun kalamaratoneissa tutuksi tulleella porukallamme koettamaan taitojamme Helsinkiin. Vain huoltajan kohdalla oli tapahtunut henkilönvaihdos, sillä Juhanan pääsyn estyessä viime aikoina fongailusta ja kalamaratonista kiinnostunut Aleksi lupautui lähtemään mukaan. Teimme kisasuunnitelman tunnettujen paikkojen ja vanhojen muistijälkien pohjalta, eikä harjoittelulle jäänyt aikaa.

Lauantaina ajelimme Helsinkiin katsomaan, miltä isossa kaupungissa näyttää. Liikenne raitiovaunuineen, runsaine autoineen ja erikoisine järjestelyineen oli huomattava kulttuurishokki Mynämäen kylältä lähteneelle kuskille, jolle tavalliset liikennevalotkin näyttävät pelottavalta. Tästä huolimatta uskalsimme jatkaa matkaamme Honkaluotoon pitkin Helsingin tuntemattomia teitä. Google Mapsia ei voinut sulkea hetkeksikään ja sekä kuskin, että kartturin oli pysyttävä jatkuvasti tarkkana.

Kilpailukeskuksessa muodollisuudet hoidettiin tavan mukaan ja siirryttiin odottelemaan starttia. Päädyimme pysymään suunnitelmassamme, vaikka kuuleman mukaan Viikistä emme todennäköisesti saisikaan allikkosalakkaa, vaan ainoastaan hopearuutanan. Kello kahdeltatoista siirryimme ripeästi autolle ja kartan avustamana suuntasimme Viikin lammelle. Olimme lammella ensimmäisten joukossa ja oletimme, että se olisi etuna hopearuutanan onginnassa. Ainakaan siinä ei kauaa mennyt vaan olimme jo matkalla seuraavaan paikkaan, kun kilpailua oli kulunut puoli tuntia.

Seuraavaankin paikkaan selvisimme kohtuudella - tosin itse veden löytäminen olisi ehkä ollut vaikeampaa ellei Species Fishing Team olisi sattunut olemaan paikalla samaan aikaan kanssamme. Tarkoitus oli siis napata ruutana, eikä sekään tuottanut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, vaan nousi muutaman minuutin onkimisen tuloksena.

Suunnitelmamme kolmannesta paikasta, Vanhankaupunginkosken suvannosta, oli tarkoitus onkia ainakin kymmenen lajia täyteen, siis peräti kahdeksan lajia lisää. Särki, salakka, pasuri ja vimpa nostivat äkkiä kisatunnelmaa ja me turistitkin saimme tuntea olevamme vielä pelissä mukana. Pienen siirtymän ja yhden ruovikkoon sotketun onkilaitteen jälkeen ahven ja sorva täydensivät lajilistaamme. Kun Jere vielä nappasi lahnan, oli alun suunnitelmamme yhtä lajia vaille valmis. Hetken päästä Juuso pelasti porukkamme piinasta nostamalla jo lähes kuivuneesta kuraojasta kolmipiikin.

Viimeisillä metreillä jouduimme kuitenkin taipumaan Urpoerämiehille myös videolle tallentuneessa juoksu(taklaus)kilpailussa Honkaluodon sillalla ja kymmenen lajin tarkistusajaksemme kirjattiin lopulta 13.47. Aika oli kilpailun viidenneksi nopein, meille siis tilanteen huomioon ottaen hyvä suoritus, vaikka viime metrien häviö hieman kaihersikin. Suvannolle tarkistusreissun ajaksi jääneet Juuso ja Jere tarjosivat pian helpotusta tunnelmaan, kun WhatsApp välitti tiedon saadusta kiiskestä ja kohta myös mitallisesta kuhasta!

Kolmas heitto ja kuha kyytiin!

Kun porukka oli jälleen kasassa ja huimat onnistumiset päällimmäisenä mielessä, edes autosta jonkun matkaan lähteneet tabletti ja huoltajamme reppu eivät täysin romahduttaneet tunnelmaa. Tämän jälkeen auton ovet lukittiin joka onkipaikalla. Itsevarmuutta uhkuen, kilpailun kärkipaikalla, lähdimme jatkamaan matkaamme kohti tunnettua haukipaikkaa, kuitenkin tiedostaen, että tästä lajista meillä on ehkä eniten tukalia muistoja aikaisemmista kisoista.

Kun hauki nousi vartin heittelyn jälkeen, alkoivat suupielet viimeistään tässä kohtaa tavoittaa jo kaikkien korvia. Tällä kertaa me olimme se, joka käveli paikalta hauki haavissa muiden paikalla olijoiden vielä jatkaessa yritystä. Helpottavien petokalapinnojen jälkimainingeissa kurvailimme läpi toinen toistaan viehättävämpiä pääkaupungin rantoja napsien vielä jäljellä olevia helppoja lajeja listalle. Kymmenpiikki, suutari, silakka ja mustatäplätokko nostivat jopa kilpailuseurantaan turkulaisiksi merkityt Lahnat jälleen kärjen tuntumaan.

Itse haukikuiskaaja

Pian kuitenkin selvisi, että parin vuoden takainen mustatokon kolo oli aggressiivisten täpläotusten sekä kolmipiikkien miehittämä, eikä yksikään särjistä tai pasureista suostunut olemaan säyne. Kun taivaalta alkoi tippua pisaroita niskaan eikä lajilistan täyttyminen tästä rannasta enää vakuuttanut, oli aika vaihtaa maisemaa. Ongelmana vain oli, että kuha sattui olemaan jo kylmälaukussa, vaikka sen yrittämiseen oli varattu aikaa koko ilta.

Ratkaisuksi päätimme lähteä suorittamaan myöhäiseen yöhön kaavaillun piikkimonnisession jo tässä vaiheessa, kun hämärästä ei ollut vielä tietoakaan. Löysimme tiemme pienelle lammelle, jonka rannalla merkkinä näkyi pari muutakin onkijaa. Hiljaista piteli syönnin osalta, minkä huomasimme pian itsekin. Yksi kala sentään nousi toiselle joukkueelle, mutta se osoittautui ruutanaksi. Lopulta Juuso siirsi onkeaan hieman ja se tuotti toivotun, viiksekkään tuloksen. Kireiden siimojen toivotukset kavereille, jotka vilpittömästi iloitsivat onnistumisestamme, jääden vielä itse yrittämään kohdelajia.

Pienen lammen asukki

Matkalla kilpailuseuranta kertoi, että kaikki kaupungin allikkosalakat eivät olleetkaan kadonneet ja tämän johdosta päädyimme vielä itsekin yrittämään sitä vanhasta lammesta. Tyhjänpäiväisen yrityksen jälkeen päätimme yksimielisesti lähteä täyttämään energiavarastot paikalliseen mäkkäriin. Tämän jälkeen Juuso painosti kuitenkin vielä mustatokkoyritykseen toisesta tiedossa olevasta paikasta. Tähän päädyttiinkin, todetaksemme vain mustatäplätokkojen leviämisen tällekin rannalle.

Hämärä alkoi vääjäämättä laskea ja katseet siirretiin lirkkirannoille. Aloitimme suunnitelmamme mukaisesti mereisistä lajeista. Illan pimetessä kaloja alkoi näkyä kivien koloissa ja peli aukesi pian hietatokolla. Tätä seurasi kivisimppu ja jonkin ajan kuluttua kivinilkka. Vaihdoimme vähän liejuisemmalle rannalle ja pian oli ylhäällä vahva liejutokkoehdokas. Toisesta ehdokkaasta olikin hieman erimielisyyttä, koska se vaikutti eri lajilta kuin äskeinen. Mustatäplän pentu taisi saada vahvimman kannatuksen. Nyt kun pääsimme vertailemaan otuksia, olimme sen verran varmoja liejutokostamme, että päätimme jatkaa matkaa.

Näihin aikoihin kisamme riemuliito oikeastaan päättyikin. Onnistuimme paikantamaan pieniä, muduiksi epäiltyjä, mutta ruokahaluttomia kaloja ja lopulta yritys jouduttiin tämän lajin osalta luovuttamaan. Seuraava etappi oli kivennuoliaisten asuinpaikkana tunnettu puro, jossa kanssakilpailijat olivat jo ehtineet huitoa valokeiloillaan koko yön. Me saavuimme paikalle jälkijunassa, kun ottihaluiset yksilöt oli jo hyvin tarkasti ongittu saalispusseihin. Selvä strateginen virhe tuotti nuljun kohdalla pummin.

Kolea aamuyö kului torkkuessa rantapenkereellä jossain päin Helsinkiä samalla onkien liotessa vedessä. Odottelimme kisan väsyneimmän ja ikävimmän hetken loppumista ja aamuauringon lämpöä. Sunnuntaiaamun piristysruiske onneksi nousi pian törön muodossa ja sai taas päälle jonkinlaisen yrityksen tason. Monien tyhjien arpojen jälkeen pääsimme vielä mukaan loppukiriin Mustikkamaan rannalle, josta ei kovasta yrityksestä huolimatta lisälajeja meille irronnut. Törö jäi viimeiseksi lajiksemme ja maraton oli taas kisattu.

Törötys palkittiin, turpaa ei tullut.

Ongintaan keskittyminen aikaisin aamulla tuotti vaikeuksia.

Liejutokko varmistui liejutokoksi ja tulokseksi kirjattiin 23 lajia. Ei kärkikahinoihin oikeuttava tulos, muttei tämän vuoden kisassa aivan luokatonkaan. Voitto irtosi 29 lajilla ja sen nappasi Symbioosin kalakerho yhden lajin marginaalilla hopea- ja pronssijoukkueeseen. Useamman kerran kärkipaikalla käytyämme olimme kisan loputtua pudonneet sijalle 16. Tällä kertaa näin, ilman treenejä ja vähällä kokemuksella paikallisista kalavesistä. Kisassamme oli kuitenkin muutamia hienoja onnistumisia ja toivon mukaan pääsemme kokemaan Stadin kisan myös ensi vuonna. Sitä ennen kalenterissa on kuitenkin kotikenttämme syksyinen Turku.

~ Löysät Lahnat - Olli, Juuso, Jere ja Aleksi

Turun Kalamaraton-sprintti 2017

Tänä vuonna Kalamaraton-kauden alkua sai odotella pari viikkoa pidempään kuin viime vuonna, jolloin kisa järjestettiin historian varhaisimmalla aikataululla. Silloin lajimäärää pudotti aikaisesta ajankohdasta johtuva veden viileys. Osittain sama ongelma oli tänäkin vuonna, mutta koko kisaviikon ajan vallinnut lämmin ja aurinkoinen keli oli herätellyt monta lajia horroksestaan paremmin kuin viime vuonna. Nyt rajoittavana tekijänä oli kuitenkin kokopitkästä maratonista kolmasosaan lyhennetty kilpailuaika, eli lajit olisi napattava kahdeksassa tunnissa. Kilpailuaika oli klo 10-18 eli pimeää aikaa ei ollut käytettävissä lainkaan.

Tänä vuonna mahdollisuutemme paranivat, koska Olli oli saanut ajokortin jo viime vuonna ja kisaan lähdettiinkin autolla viime vuoden fillareilla sotkemisen sijaan. Näin ollen myös joukkueen nimi Pyöräilevät Lahnat oli suotavaa vaihtaa Löysiksi Lahnoiksi, kun kerran alennuttiin polttomoottorin käyttöön kaurapuuropyöritteisen sijaan. Nimen valintaan liittyi myös viittaus ihka ensimmäiseen Kalamaratoniimme, jolloin kalojemme kylmäsäilytysketjussa olisi ollut parantamisen varaa. Viime vuosina mukana ollut huoltajamme Juhana uhrautui myös jäämään tästä kisasta pois, jolloin autoon jäi enemmän tilaa välineistölle.

Treenit olivat menneet sentään sen verran putkeen, että niiden perusteella tavoitteeksi kisaan asetettiin melko optimistinen 16 lajia. Näistä muutama tosin tulisi vaatimaan hiukan tuuriakin. Se oli selvää, että tällaisella lajimäärällä olisi jo sijoituksissa korkealla. Tällä kertaa sijoituksen tasatilanteessa ratkaiseva aikasääntö määräytyi kahdeksan lajin saantiajalla, johon oli suunniteltu "minuuttiaikataulu".

Kun alkuselvittelyt ja kuulumisten vaihdot oli hoidettu aamulla Myllärintalolla, pääsimme vihdoin lähtöviivalle. Kymmeneltä pinkaisimme ensimmäisinä parkkipaikalle ja Toyotan nokka suunnattiin kohti ensimmäistä onkipaikkaa. Tämä pelitti niin kuin pitikin ja kuore, särki, salakka, kiiski ja pasuri nousivat alle vartissa. Tästä jatkoimme kohti allikkosalakkaa, jolle oli pitänyt etsiä uusi paikka, koska vanhasta montusta pitkä talvi oli ne hävittänyt. Allikko antautui äkkiä ja jäljellä oli enää kaksi nopeaa dippilajia, ruutana ja sen hopeinen serkku. Näissäkään paikoissa ahti ei antanut kauan vavan varressa hengähtää, vaan hyvin pian pääsimme toimittamaan kalamme tuomaristolle. Lajimääritys oli hoidettu klo 11.20, joka osoittautui kisan ylivoimaisesti nopeimmaksi ajaksi. Vahvaa suorittamista!

 Aiemmissa kisoissa Juhana hoiti valokuvaamisen,
tämä oli ainoa tästä kisasta ottamani kuva: kasi kasassa!

Hyvillä fiiliksin jatkoimme seuraavalle paikalle, josta oli tarkoitus napata turpa. Hädin tuskin ehdimme Ollin kanssa saamaan matoa koukkuun, kun Jere vetäisi turvan yhdeksänneksi lajiksemme ja matkaa oli taas jatkettava. Seuraavana vuorossa olisi potentiaalinen säynepaikka, josta myös ahvenen olisi parasta antautua. Hetken ongittuamme alkoi tulla selväksi, että paikan mäskääminen oli ehkä sittenkin vikatikki, kun joki alkoi suoltaa särkeä siihen tahtiin, että heikompaa olisi hirvittänyt. Yritimme vielä toisesta kohtaa, mutta kellon raksuttaessa kiivaasti oli pakko lopulta lähteä muiden lajien perään. Uskoimme kuitenkin ahvenen väkisinkin jossain kohtaa vielä paikkautuvan.

Viime vuonna silakkapaikkamme tuotti pettymyksen, joten sille oli treeneissä etsitty uusi paikka. Se kannatti ja nostin bravuurilajini toisella litkan heitolla. Päätimme vielä hetken yrittää ahventa syötitetyillä litkoilla, mutta tämä yritys tuotti vain pari silakkaa lisää. Seuraava stoppi oli treeneissä löydetty kolmipiikkipaikka. Mitenkään runsaasti niitä ei ollut paikalla silloinkaan, mutta nyt kisassa paikka tuotti pahemman luokan pummin, eikä piikkiä listolle saatu. "Varmoista" lajeistamme jäljellä olivat enää sorva ja mustatäplätokko, jotka eivät onneksi tuottaneet enempää ongelmia ja pienen siirtymän jälkeen ne olikin koukittu kyytiin.

Kisan aikana ihmetyksen aiheeksi oli noussut kymmenpiikkien suuri määrä muiden joukkueiden listoilla. Tämä herättikin vahvan epäilyksen, että niitä olisi vielä jossain lammessa jäljellä, sillä vahasta montusta ne olivat allikkosalakoiden mukana hävinneet. Olimme treeneissä tosin monta uutta lampea tutkineet, mutta heikoin tuloksin. Onneksi tuttuja naamoja vilisi onkipaikoilla ja saimmekin pienellä vaihtokaupalla selville kymppipiikkien asuinsijat. Kieltämättä tieto oli vähän huvittava, sillä allikkosalakkalammen kuitenkin tiesimme eikä piikkiä olisi tarvinnut kovin kaukaa etsiä... Kisaa jäljellä kaksi ja puoli tuntia. Kymmenpiikki olisi ehdittävä hakemaan, mutta lisäksi meiltä puuttui vielä ahven, kolmipiikki ja säyne. Päätimme tutkia läheisen rannan vielä kertaalleen ja Olli huomasi kuin tilauksesta rantavedessä muutaman ahvenen sorvaparven joukossa. Raitapaidat olivat arkoja ja piinaavan "lirkkituokion" jälkeen Jere onnistui lopulta tarjoilemaan syötin oikealle kalalle ennen ahnaiden punakonttien hyökkäystä. Helpottavan ahvenen myötä lajimäärämme nousi kolmeentoista.

Kolmipiikin yritykselle ei enää oikein jäänyt aikaa siiasta tai hauesta puhumattakaan, koska halusimme ehtiä hakemaan vielä kymmenpiikin ja yrittää säynettä. Piikit löytyivät nopeasti ja tämän "dipin" jälkeen heittelimme läheisellä montulla vielä uistinta rantavedessä köllöttelevien haukien katseltavaksi. Kun kävi selväksi, ettei niillä ollut nälkä, lähdimme viimeiselle paikalle, josta pari päivää aikaisemmin oli tullut säyne ensimmäisenä kalana. Kisamme ei kuitenkaan saanut huikaisevaa lopetusta, vaan loppuaika kului särkiä irroitellessa.

Tässäkö tämä oli? Kisa päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan ja tulosten laskun jälkeen selvisi, että neljätoista lajiamme riitti hopeasijaan. Kisan voitti Sole BB peräti kolmen lajin etumatkalla ja pronssia nappasi viime vuoden voittaja LT Barbatula 13 lajilla. Kivenkova suoritus voittajilta! Siinä ei jäänyt muille epäilyksen sijaa, kuka oli paras! Kaiken kaikkiaan olimme sijoitukseemme toki tyytyväisiä, vaikka jouduimmekin parin paikan pettämäksi ja suunnitelma alkoi levitä käsiin loppua kohden.

Meidän kohdalla maratonkausi saa onneksi jatkoa vajaan kolmen viikon päästä Helsingin kisassa ja syksyllä jälleen Turussa perinteisellä 24 tunnin kaavalla. Areenoilla nähdään!


 Kilpailun tulokset kokonaisuudessaan


~ Löysät Lahnat - Juuso, Olli, Jere ja Juhana

Lounais-Suomen PM-pilkki Pyhäjärvellä, Kristallirannassa 12.3.

Viikon harjoittelukiellon jälkeen suunnitelmani kisaan oli edellisviikon Satakunnan kisan perusteella lähteä suoraan Vahoniemeen aivan takarajalle asti. Pidin sekä Kuivetunnokan suuntaa että selälle lähtöä turhan riskialttiina vaihtoehtoina, ja Vahoniemessä oli ainakin viikko sitten ollut takarajan tuntumassa kalaa. Kilpailukalana oli ahven ja kilpailuaika klo 10-14. Rajatun alueen takia odotukset saaliin suhteen eivät olleet kovin korkeat. Jonkinlaisena tavoitteena pidin kolmea kiloa ja uskoin, että nappisuorituksen sattuessa viiteen kiloon olisi mahdollisuudet.

Kuten arvata saattoi, valtaosa porukasta lähti juuri samaan suuntaan, mutta uskoin ison osan heistä kuitenkin jäävän tuohon reunaan matkan varrelle. Näin kävikin, mutta ihan tarpeeksi porukkaa tuli silti rajalle asti. Sain heti ensimmäisestä reijästä viitisen ahventa värikoukulla, mutta söhersin pari karkuun ja se lakkasikin siihen. Kalat olivat vielä jonkin verran pienempiä, kuin viime viikolla. Ajattelin, että alueella olisi kalaa, kun heti eka reikä antoi ahvenia, mutta se osoittautui pian turhaksi toiveeksi. Ainakin seuraavat kymmenen reikää kuluivat täysin tyhjää nykiessä morrilla varmistuksista huolimatta. Porukkaa oli kasautunut tiuhemmin hiukan syvempään penkan reunamille. Ainakin joku heistä näytti saavan jonkun kalankin, joten menin lähemmäksi ja yhdestä reijästä sain vihdoin nätimmän ahvenen. Se oli kuitenkin lyhyt putki ja reikänsä ainoa kala. Toisella reijällä kokeilin vaihtaa koukkuväriä ja se toikin heti tärpin, mutta se irtosi matkalla. Tässä kohtaa ei näyttänyt hyvältä, kisaa kulunut tunti ja kalaa ehkä puoli kiloa.

Löysin yhdestä reijästä vielä kolmen ahvenen putken, mutta sen jälkeen alue alkoi olla niin täynnä reikää ja porukkaa, että johonkin oli siirryttävä. Menin vähän takaisin päin lähemmäs pientä railoa, joka suuntautui rannasta selälle päin. Kokeilin taas morria ja sillä tulikin heti iso särjenlötkö. Toiselta puolen railoa taisin saada värikoukulla seitsemän ahvenen putken, kun kokeilin metrin verran irti pohjasta. Parin reijän kuluttua löytyi vielä toisesta reijästä viitisen ahventa. Morrilla varmistus ei tuottanut muuta kuin kaksi isoa särkeä. Tässäkin kohtaa oli kuitenkin porukkaa sen verran, että kaloja nosteltuani sain pian seuraa ympärille.

Tämäkään alue ei tuntunut enää helpolla antavan tärppejä, ja päätin juosta rannempaan, viime viikolla löytämäni pienen kala-alueen kohdalle. Heti ensimmäsestä reijästä nousikin peräkkäin viisi erikoisen pientä noin 20-grammaista ahventa. Muuten alue oli tyhjää täynnä. Ideat alkoivat olla vähissä ja päätin lähteä rei'ittämään vähän syvempään päin. Löysin kohdan, jossa oli särkiä ja kiiskiä jätetty jäälle ja läheltä yhdestä reijästä sainkin taas kolme ahventa, kun kokeilin välivettä. Alueelta ei kuitenkaan tuntunut irtoavan enempää ja rei'ittelin suunnilleen tätä syvyyskäyrää vähän eteenpäin, kunnes sain vielä yhdestä reijästä neljän ahvenen putken. Nämä jäivät kovasta yrityksestä huolimatta myös kisan viimeisiksi kaloikseni.

Onnekseni taso ei ollut tällä kertaa alle 19 v. -sarjassa niin kova kuin välillä ja 2415 g tulokseni riitti piirinmestaruuteen. Minulla oli ahvenia 37 kappaletta, joten keskipaino oli omille Pyhäjärven ahvenilleni tämän talven heikoin, noin 65 g. Tulokset olivat muutenkin pääpiirteittäin varsin vaisuja, kuten odotettavissa olikin, mutta yleisen sarjan voittaja erottui joukosta reilun seitsemän kilon saaliilla. Myös naisten sarjassa voittotulos oli seitsemän kiloa. Suurimmat tulokset oli ilmeisesti ongittu suhteellisen läheltä lähtörantaa, mutta tarkasta alueesta minulla ei ole tietoa. Harjoittelukiellon takia kalapaikkoja oli myös vaikea ennustaa, kun tuolla tyypillistä on, että ne voivat muuttua lyhyissäkin ajoissa. Pilkkimiltäni alueilta tulokseni oli kuitenkin ilmeisesti ihan kohtuullinen, vaikkei pidempiä putkia mistään löytynytkään.

Kilpailun tulokset

~ Juuso

Littoistenjärven morrikisa 11.3.

Viime talven SM-morrista jäi niin hyvät fiilikset, että tähän kisaan oli pakko lähteä, vaikka tiedossa oli, että kalantulo ei tulisi päätä huimaamaan. Tämä on kuitenkin mielestäni hauska kisamuoto, ja haastavat syöntiolosuhteet juuri takaavat sen, että taitoa tarvitaan.

Aamu- ja iltapäivälle oli siis rajattu ruudut, joissa pilkittiin, kerrallaan sai varata kahta reikää, kaikki kala kelpasi ja syöttäminen oli sallittua. Minulla olikin mäskisurviaisia ja hiukan värkkäämiäni ryyni-jauhopalleroita, vaikken juuri jälkimmäisiä uskonut tarvittavankaan. Aamupäivän ruutu oli hiekkarannalta katsottuna oikeanpuoleisella rannalla ja aloitin sen lähtörantaa lähemmästä päästä, jota lähellä oli myös järvellä toimivan hapettajan avanto.

Ensimmäisestä reijästä ei kalahavaintoja kuulunut. Laitoin hiukan surviaisia houkutteeksi ja menin pilkkimään seuraavaa avantoa. Ei mitään havaintoa kaloista. Kokeilin uudelleen syöttämäni avannon ja luulen, että siinä kävi koon 18 koukulla varustettua pientä kuparimorriani joku hiukan tökkäisemässä, muttei sen jälkeen enää jaksanut kiinnostua. Jätin tämän reijän vielä varaukseen ja lähdin reijittämään vähän tiheämpään tahtiin keskemmälle ruutua. Pian kävi selväksi, että vaikea kisa oli tulossa, kun kaikki reijät olivat järjestään tyhjiä. Lopulta kuitenkin yhdestä reijästä nousi välittömästi morrin pudotettuani 20 g kiiski, joka oli sen reijän ainoa. Juuri enempää ei siitä erästä kerrottavaa jäänyt, sillä se oli myös koko aamupäiväni ainoa kala. Kovasti vielä kokeilin uusia ja vanhoja reikiä, mutta ei niin ei. Helppoa ei ollut muillakaan, sillä 20 osanottajasta vain 8 sai kalaa ja kenelläkän heistä ei tainnut olla yhtä enempää.

Iltapäivän ruudulle ei juuri odotuksia ollut ja yli tunti aloituksesta kuluikin ilman kalatapahtumia. Olin taas syöttänyt surviaisilla yhtä avantoa sitkeästi pidemmän aikaa ja taisi olla vasta kolmas kerta kun kävin sitä kokeilemassa, jolloin sain varovaisen tärpin. Toisella yrityksellä se tarttui ja jäälle nousi mukava reilu 150 g ahven. Päivä oli pelastettu jo tässä kohtaa, mutta tämän jälkeen reijästä nousi vielä kaksi särkeä. Menin nyt kokeilemaan toisen varaamani avannon, jota olin myös hiukan syöttänyt. Siitäkin nousi nyt yksi särki. Palasin takaisin äskeiselle reijälle, mutta siitä ei enää kaloja irronnut. Vielä lopuksi menin koittamaan uudelleen tuon yhden särjen reijän ja viimeisillä minuuteilla sain härnättyä siitä vielä yhden nätin särjen.

Iltapäivän neljä särkeä ja ahven painoivat 430 grammaa, joka oli tuosta ruudusta sen verran hyvä tulos, että pisteeni oikeuttivat pienen porukan yleisen sarjan voittoon. Miesveteraanien sarjassa saatiin iltapäivän ruudusta myös yksi todellinen bonuskala, noin 850 g ahven, ja yksi nätti lahna oli kuulemma päässyt irti. Todella vaikea, mutta silti mielestäni hauska kisa, eikä päässyt kylmäkään tulemaan, sen verran aurinko porotti pilvettömältä taivaalta!

~ Juuso